Mitä tapahtuu nyt, entä tämän jälkeen? Kysymys on varmasti pyörinyt meistä monen mielessä kuluneen kevään aikana. Perusturvallisuuden tunne on ollut koetuksella, ja moni itsestäänselvyys on osoittautunut hyvinkin hataraksi. Ajattelen, että tämä on valitettava, mutta tarvittava kriisitilanteen kokemus meille ihan jokaiselle.

Ei ole mitään varmuutta huomisesta, ensi viikosta tai ensi syksystä. Katto on pään päällä, mutta ilmapiiri voi olla kova ja kylmä, kun kaikkia vähän pelottaa. Jotkut ovat aivan yksinään erityksissä. Onko ruokaa jääkaapissa? Onko rahaa, millä ostaa, tai uskallanko lähteä kauppaan? Miten käy ihmissuhteiden? Iso ikävä ja kaipuu halaukseen ja kosketukseen. Pelko ja huoli läheisistä. Omat tai perheenjäsenten mielenterveyden pulmat, joihin ei saa apua. Ei oikein uskalla sanoa ääneenkään, kuinka surettaa tai ahdistaa, kun se herkästi tulkitaan negatiivisuuden lietsontana. Ja kuka sitä hätää oikeastaan edes kuuntelisi, kun tällaista tämä nyt vaan on kaikilla ja kaikkialla.

Joillakin meistä tämä kriisi päättynee ehkäpä jo tämän vuoden aikana, mutta monen lapsen ja nuoren kohdalla tämä jatkuu vuosia, ellei vuosikymmeniä. Meillä on valtavasti lapsia, jotka eivät ole päässeet vielä tarpeesta huolimatta lastensuojelun tai muun tarvittavan avun piiriin, ja lapsia, jotka ovat jo avun äärellä, mutta epävarmuus ja päämäärättömyys ovat silti hallitsevia teemoja. Joidenkin kohdalla läsnä on myös jatkuva väkivalta, päihteillä kuorrutettuna tai ilman, valitettavasti myös lastensuojelun piirissä. Tämä koronakriisi on asettanut koko yhteiskunnan polvilleen kokemaan ja kokeilemaan jotain sen kaltaista tunne- ja kokemusmaailmaa, mitä meillä nämä tuhannet lapset ja nuoret perheineen elävät joka päivä. Tämä on mielestäni huomionarvoista monestakin näkökulmasta. Kokemalla ja ymmärtämällä näin konkreettisesti toisen ihmisen elämää ja arkea, meidän yksilöinä sekä yhteiskuntana pitäisi oppia tästä jotain, mikä ohjaa tulevaisuutemme arvoja, asenteita ja valintoja.

Janna Rantala tuumasi Helsingin Sanomissa (24.3.2020) oivallisesti korona-ajan vaikutuksista lapsiin: ”Lapset eivät tule muistamaa koronaepidemiasta uutisia tai faktoja, vaan sen, millainen tunneilmapiiri kotona vallitsi.” Tätä ajatusta meidän tulisi todella viljellä myös lastensuojelussa. Kun kaikki asiat ovat solmussa ja on paljon avoimia, valtavan isoja kysymyksiä, eikä aikuisillakaan ei ole välttämättä pienintäkään tiedon murusta siitä, mitä tulee tapahtumaan, olisi tärkeintä vaalia lämmintä, rakkaudellista, huolehtivaista ja toiveikasta ilmapiiriä. Sillä on valtavan iso merkitys myös siihen, kuinka lapsi ja nuori itse kokee voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä. Jos kokee olevansa hyväksytty ja arvostettu ihmisenä, niin epämiellyttävistäkin tilanteista ja epäonnistumisista jaksaa ponnistaa eteenpäin huomattavasti paremmin, vaikka kaikki ei aina menisikään niin putkeen.

Sijaishuollon piirissä asuneiden nuorten kanssa juttelemme monesti myös unelmista ja niiden tärkeydestä. Siitä, että on jotain, mistä niin kovasti haaveilee, että sen voimalla jaksaa pimeiden ja pelottavienkin aikojen ylitse. Ja että on jotain, mikä motivoi tekemään itse asioita oman elämän eteenpäin viemiseksi. Ja että unelmat ja haaveet säilyvät, vaikka joskus tulisikin takapakkia. Silloin niitä kohti mennään vain hieman hitaammin, mutta matkanteko jatkuu. Tästä unelmoinnin taidosta me voimme tänä vaikeana aikana ottaa mallia. Asetetaan pieniä isoja tavoitteita ja unelmia, joita kohti kulkemalla jaksamme tämän vaikean ajan yli. Jotain, mitä odottaa niin kovasti, että jaksaa tänäänkin tsempata vaikka vähän hirvittääkin.

Sijaishuollossa asuneilla lapsilla ja nuorilla on valtavasti myös muita sellaisia taitoja, joita me kaikki voisimme tänä vuonna kehittää itsessämme. Nuoret ovat monitaitureita, kirjoitetaan Pesäpuun Selviytyjät-tiimin tuottamassa ”Kokemus opettaa. Voimatarinat lastensuojelussa” -kirjasessa (2017). Teoksen loppuun on tehty oivallinen listaus kaikista niistä taidoista, mitä lastensuojelun ”piilo-opetussuunnitelma” lapsille ja nuorille on opettanut. Nostan tähän muutaman niistä taidoista. Ajattelen, että näitä taitoja me kaikki tarvitsemme tänä vuonna.

TAITO IKÄVÖIDÄ, jos läheisiä ja tärkeitä ihmisiä ei pääse tapaamaan.
TAITO MUOKATA SELVIYTYMISKEINOJA, kokeile itse.
TAITO POSITIIVISUUTEEN, vaikka ympärillä tapahtuisi paljon pahaa.
TAITO ELÄÄ HETKESSÄ, kun tulevaisuudesta ei ole varmuutta.
TAITO USKALTAA UNELMOIDA, vaikka unelmien toteutuminen voi näyttää kaukaiselta.
TAITO SOPEUTUA MUUTOKSEEN ja jättää vaikeita asioita menneisyyteen.
TAITO ANTAA TILAA OMILLE TUNTEILLE, ja vieläpä hyväksyä ne.
TAITO KÄRSIVÄLLISYYTEEN, kun kaikista asioista ei ole varmuutta.
TAITO SIETÄÄ EPÄVARMUUTTA muuttuvissa tilanteissa.
TAITO RAKASTAA, hylkäämisen kokemuksista ja pettymyksistä huolimatta.
TAITO OLLA KIITOLLINEN siitä, että on ylipäätään edes elossa.

Meillä on paljon opittavaa tänäkin vuonna. Kuin myös meillä on isoja unelmia vaikuttavammasta ja inhimillisemmästä lastensuojelusta. Mitä taitoja sinä haluaisit harjoitella tänä vuonna? Mistä sinä unelmoit? Kuka sinua voi auttaa niiden taitojen harjoittelussa? Entä mitä tai ketä sinä tarvitset saavuttaaksesi unelmasi?

Lähteet:

Pesäpuu Ry:n Selviytyjät & Voima Vaikuttaa! -nuorten kokemusasiantuntijoiden verkosto. 2017. Kokemus opettaa – Voimatarinat lastensuojelussa. Jyväskylä: Kirjapaino Kari Ky.