Pohdin aikaa ja sitä, miten me itse kukin sen miellämme. Aika liittyy mielessäni tässä hetkessä elämiseen ja suunnitelmien tekemiseen tulevaisuutta varten, mutta myös aikaan ennen tätä hetkeä. Palaan ajassa taaksepäin, yhteen kesäiseen laivamatkaan lasten kanssa. Olisin niin mielelläni ollut kannella ihailemassa kaunista saaristomaisemaa ja nauttinut auringon lämpimistä säteistä. Olin omasta mielestäni juuri istuutunut, kun lapseni hoputti minua jo pois. Lupasin, että kohta. No, lapsen kohta ja minun kohta eivät oikein kohdanneet! Eivät myös ne asiat, joita sillä hetkellä pidimme tärkeinä tai tavoiteltavina.
Aika on merkityksellinen käsite myös lastensuojelussa. Ajasta, lastensuojelun aikatauluista ja huostaanottopäätöksen jälkeisestä vuodesta lasten elettynä kokemuksena ja institutionaalisena toimintana kirjoittivat Enroos ym. viime vuonna ilmestyneessä Januksen artikkelissa (Enroos ym. 2017). Artikkelin kirjoittajat peräänkuuluttavat herkistymistä lapsen elettyyn aikaan. Ajalliset merkitykset ovat erilaiset lapselle, lapsen vanhemmalle ja päätöksentekijälle.
Aika ei siis merkinnyt meille samankaltaista kokemusta, ja kokemuskin samassa tilanteessa on jokaiselle erilainen. Menikö minulla ajatus jo jotenkin solmuun? Suunnitelmallisuus oli pääpointtini, kun lähdin tämänkertaista blogiani miettimään. Mietin erityisesti suunnitelmallista työotetta lastensuojelussa, josta niin kovin paljon puhumme, jota kohti pyrimme ja jonka tärkeyttä korostamme.
Sointu Möllerin kirjassa Sattumista suunnitelmallisuuteen sanotaan, että ”hyvä suunnitelma on kuin kartta, johon on merkitty vaihtoehtoisia reittejä kohti päämäärää” (Möller 2004, 17). Entä jos minun karttani on niin epäselvä, että siitä on vaikea lukea karttamerkkejä? Ehkä se on kastunut matkalla sateessa, ehkä sitä on taiteltu niin monta kertaa, että taitoskohdat ovat menneet rikki ja kuluneet (niin on käynyt useammankin kerran matkoilla kaupunkikartoille). Ehkä painojälki on ollut huono, aurinko on haalistanut kartan tai sitten on rakennettu uutta ja minulla on vanhentunut kartta. Siis vanhentunut kartta? Voisiko siitä olla kysymys, kun on välillä niin vaikea löytää yhteistä päämäärää? Vauhti on niin hurja ja toimintaympäristössä sekä lainsäädännössä tapahtuu muutoksia.
Wikisanakirjan mukaan suunnitelmallinen on ”suunnitelmaan perustuva, ennalta mietitty, suunniteltu”. Harkittu ja systemaattinen on liitetty myös sanaan. Systemaattinen on kielitoimiston sanakirjassa on ”järjestelmälliseksi, määrätietoiseksi, järkiperäiseksi”. No, taas lähti ajatus laukkaamaan! Sulkeeko suunnitelmallinen toiminta siis tuon määritelmän mukaan pois tunteet? Ovatko tunteet järjen vastakohta vai onko järki tiedon ja tunteiden viisas yhdistelmä? Voiko suunnitelmallinen toiminta olla lastensuojelussa sitä, että rinnakkain on monta suunnitelmaa, mutta tavoitteena ja päämääränä on sama pysäkki tai päätepiste? Onko niin monitoimijaisessa työskentelyssä? Ja taas kysymys lisää: Kuka saa sen pysäkin paikan tai toiminnan päätepisteen määrittää?
Onko minun suunnitelmallinen samaa kuin sinun suunnitelmallinen? Voiko suunnitelma olla, ettei suunnitelmaa ole? Näin se ei toimi, jos sosiaalityöstä tai työstä ylipäänsä puhutaan. Vai toimisiko sittenkin, jos suunnitelmallinen ymmärretään silloin niin, että sovitaan tarkastuspisteet ja tavoitteet, pienet ja ehkä suuremmatkin, mutta matkaa ei reititetä valmiiksi, vaan katsotaan matkalla tuulet, sateet, auringonpaisteiset hetket, myrskyt ja tyvenet ja edetään niiden mukaan? Ehkä päädyn siihen, että suunnitelmallisuus on jotakin kaikkea tätä ja ennen kaikkea välittämistä toisesta.
Lähteet:
Enroos, Rosi & Heino, Tarja & Helavirta, Susanna & Laakso, Riitta & Pösö, Tarja (2017). Vuosi huostassa. lastensuojelun aikatietoista tarkastelua. Janus vol 25 (4) 2017, 297-311.
Möller, Sointu 2004. Sattumista suunnitelmallisuuteeen. lapsen elämäntilanteen kartoitus lastensuojelussa. Opas- ja käsikirjat 1/2004. Ppesäpuu ry. Jyväskylä.
