Lasten ja nuorten kouluakäymättömyys on ongelma, joka puhuttaa paljon koulumaailmassa. Tarinoita poissaolojen takana on varmasti yhtä monta kuin on poissa olevaa lastakin. Tässä on minun tarinani.
Sairastuin traumaperäiseen masennukseen jo alakouluikäisenä. Se alkoi näkyä koulunkäynnissä melko pian: minulla oli epämääräisiä kipuja, joille ei löytynyt laajoista tutkimuksista huolimatta somaattista syytä. Kivut kuitenkin antoivat minulle syyn jäädä aamuisin kotiin, kun muut lapset lähtivät kouluun.
En osannut tai halunnut kertoa kenellekään, että oikeasti en halunnut kouluun, koska kaikki vähäiset voimavarani kuluivat epävakaista kotioloista selviämiseen. Jo varhaislapsuudesta asti olin oppinut pelkäämään, häpeämään ja tuntemaan epämääräistä syyllisyyttä siitä, mitä kotonani tapahtui.
Mietin, miten muut lapset osasivat olla niin iloisia. Kun tajusin, ettei muissa perheissä ollutkaan samanlaista kuin meillä, masennukseni puhkesi. Kotonamme uskottiin kuitenkin kulisseihin ja yksin pärjäämiseen, joten en kertonut olostani kenellekään. Minulla oli aina puhtaat vaatteet ja lämmintä ruokaa pöydässä. Mikään ei päällisin puolin vaikuttanut olevan vialla. Opin pitämään kulisseja taitavasti yllä.
Kukaan ei käynyt kanssani läpi asioita, joita kohtasin. Ne vain kulkivat osana muuta elämää, piilossa ulkopuolisilta. Suoriuduin samalla erinomaisesti koulusta. Olin sosiaalinen ja reipas kaikkien kaveri ja myös kiltti lapsi. Näkyvästi esillä, mutta vahvasti näkymätön.
Ajattelen, että me reippaat lapset olemme niitä, jotka jäävät helposti pimentoon. Me opimme jo lapsena, että meidän voinnillamme ei ole väliä. Opimme esittämään, suojelemaan ja huolehtimaan muista oman hyvinvointimme kustannuksella, ja kun kierre alkaa jo lapsena, sitä on vaikea katkaista myöhemminkään.
Oppiminen turvana
Poissaoloja oli alkuun harvakseltaan, mutta säännöllisesti. Opettajat alkoivat kiinnittää niihin huomiota jossain kohtaa, mutta laajat lääkäritutkimukset kipujen takia eivät herättäneet ihmetystä poissaolojen juurisyistä, ja sain aina suoritettua puuttuvat tehtävät kunnialla. Suosikkiaineideni opettajat kannustivat minua edelleen, ja kaikesta huolimatta loistin niissä aineissa, joista pidin.
Juuri opettajien tuki opetussisällöissä auttoi minua jaksamaan kouluun edes toisinaan. Oli tärkeää saada vahvistusta taidoille ja osaamiselle, ja kouluaineiden sisällöt antoivat muuta ajateltavaa oman voinnin ja kotiolojen rinnalle. Vaikkei kukaan ehkä tajunnutkaan, mitä kävin läpi, teki hyvää saada hyvää palautetta koulusuorituksista. Pidin myös uuden oppimisesta: se oli palkitsevaa, ja samalla kasvava yleissivistys auttoi lisäämään ymmärrystä maailmasta.
Tilanteeni kuitenkin huononi koulun ulkopuolella. Pian minua eivät vaivanneet enää ainoastaan psykosomaattiset kivut, vaan myös masennus, uupumus, itsetuhoisuus ja vakava traumaoireilu. Kulissit alkoivat rakoilla sen verran, että vanhemmat eivät jaksaneet enää huolehtia kouluunmenostani. Aloin jäädä kotiin ja eristäytyä.
Käänne
Olin poissa koulusta laajasti käytännössä yläkoulun puoliväliin asti. Käänne tapahtui, kun olin kahdeksannella luokalla ja kuulemassa jälleen uusien verikokeiden tuloksia kouluterveydenhoitajan luona. Hän kertoi tulokset ja totesi, että oireilleni ei löytynyt somaattista syytä. Kun minun olisi pitänyt lähteä vastaanotolta, sain sanotuksi, että minulla olisikin vielä asiaa.
Kerroin terveydenhoitajalle kaiken. Kerroin myös, kuinka halusin kuolla, koska en kestänyt enää. Sen jälkeen kuvioon tulivat oppilashuolto ja nuorisopsykiatrian ammattilaiset. Poissaoloja oli jo niin paljon, ettei niistä enää selvitty pelkillä korvaavilla tehtävillä.
Kaikki tekivät parhaansa ja palavereita oli paljon, mutta minua ei saatu kouluun. Sain diagnooseja, lääkityksen ja hoitosuhteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Lopulta päädyin sairaalakouluun. Peruskouluni jäi kuitenkin kaikista interventioista huolimatta kesken. Keskiarvoni suosikkiaineeni kursseissa oli 10.
Jäin kokonaan kotiin. En ollut missään vaiheessa lastensuojelun asiakkuudessa, mitä voidaan sitäkin pitää jälkikäteen melkoisena kysymysmerkkinä.
Suoritin peruskoulun lopulta loppuun myöhemmin. Sen jälkeen aloin toipua masennuksesta, pääsin kiinni jatko-opintoihin ja valmistuin lopulta korkeakoulusta. Nykyään olen työelämässä, terve ja hyvinvoiva aikuinen, mutta elämäntarinani kulkee mukanani. Kokemus näkymättömyydestä on jättänyt jälkensä, joita käsittelen yhä tänäkin päivänä.
Kuka näkisi läpi?
Omista kokemuksistani on jo sen verran aikaa, etten usko, että samanlainen, kaikkien tukiverkkojen ulkopuolelle putoaminen olisi nykyajassa enää mahdollista. Jälkikäteen olen pohtinut, mikä olisi auttanut minua kertomaan tilanteestani ja pyytämään apua aiemmin. En usko, että asiaan on olemassa yksiselitteistä vastausta. Olisin tarvinnut aikuisilta pysähtymistä, kiireetöntä kuulumisten kyselyä ja ehkäpä jonkinlaista laserkatsetta, jonka avulla joku olisi ehkä huomannut, että kannoin mukanani taakkaa, joka uuvutti minusta koululaisuuteni.
Kouluakäymättömyyden hoitamisessa olisi ensiarvoisen tärkeää puuttua poissaoloihin mielellään liian aikaisin kuin liian myöhään. Lähtisin ammattilaisena rohkeasti – ja rakkaudellisesti – kysymään, missä mennään, enkä pelkäisi pysähtyä tilanteen äärelle silloinkaan, kun lapsi itse väittää kaiken olevan hyvin. Oikeilla kysymyksillä on valtavan suuri merkitys. Kouluissa tulisi siis huomata myös kiltit ja näkymättömät lapset, jotka ovat liikuttavan lojaaleja läheisilleen. Poissaoloihin on aina jokin syy.
Olisi myös hyvä tunnistaa, milloin lapsi hakee turvaa suorittamisesta, ja milloin sairauspoissaolot ovatkin tosiasiassa seuraus, eivät syy. Tiedän samalla, että joskus asioita yksinkertaisesti menee ohi. Ammattilaiset kouluissa tekevät valtavan hyvää työtä suurella sydämellä. Joskus asiat vain lähtevät menemään pieleen ilman, että se on kenenkään syy sen enempää kotona kuin koulussakaan. Kaikista tärkeintä olisi kuitenkin muistaa aina, että syy ei ole ainakaan lapsessa.
Seuraan myös huolestuneena keskustelua koulujen tilanteesta: kenellä enää on resursseja pysähtyä näennäisesti hyvin pärjäävien lasten äärelle, kun yhä haastavammin ja näkyvämmin oireilevat lapset tarvitsevat kaiken mahdollisen tuen?
Lastensuojelun sijaishuoltoon päädytään myös kouluakäymättömyyden takia, ja joskus sille on paikkansa. Olisi kuitenkin niin inhimillisesti kuin taloudellisestikin viisaampaa, että tilanteiden ei annettaisi pahentua siihen pisteeseen, että tarvitaan raskasta puuttumista ihmisen perusoikeuksiin, vaan kouluakäymättömien lasten tulisi saada apua jo varhain.
Valoa tunnelin päässä
Onneksi maailma on mennyt eteenpäinkin.
Pesäpuun Sisukas-toiminta on omalta osaltaan pystynyt auttamaan sijaishuollossa asuvia lapsia ja nuoria sitoutumaan koulunkäyntiin. Toiminta on juurtunut jo usealle hyvinvointialueelle, ja sen avulla yhä useampi lapsi ja nuori on saanut tarvitsemansa avun. Sisukkaan avulla on autettu jo yli viittäsataa lasta, joista jokaisella on oma elämäntarinansa taustallaan.
Kouluakäymättömyyttä on myös tutkittu, ja siihen on otettu käyttöön esimerkiksi Valterin poissaoloihin puuttumisen malli. Lisäksi nykyään on olemassa myös S-RAS- ja ISAP-kyselyt, joilla poissaolojen juurisyitä voi selvittää. Toivoa siis on, onneksi.
Haluankin sanoa kaikille lapsille ja nuorille, joille kouluunmeno on hankalaa kotiolojen takia: kertokaa tilanteestanne edes yhdelle koulun aikuiselle rehellisesti. Se voi olla opettaja, kuraattori, kouluterveydenhoitaja tai vaikka koulunkäynninohjaaja. Vaikka se tuntuisi kuinka pelottavalta, kertominen poistaa omasta repusta valtavan määrän ylimääräistä painolastia, ja sen jälkeen on aikuisten tehtävä toimia, jotta lapsi tai nuori voisi elää turvassa ja saada takaisin oppimisen ilon, onnistumisen kokemukset sekä mahdollisuuden opiskella itselleen ammatti.
Sillä loppujen lopuksi ihan tavallinen elämä kouluineen, opiskeluineen ja töineen on paljon palkitsevampaa kuin yksin neljän seinän sisällä elämän viettäminen muita ihmisiä ja tekemistä vältellen tai muu ajelehtiminen vailla suuntaa. Ja kun uskaltaa kiinnittyä kouluun, voi myöhemmin toteuttaa helpommin villejäkin unelmiaan, lähteä maailmalle ja tutustua kiinnostaviin ihmisiin! Jokainen ansaitsee mahdollisimman hyvän pohjan, josta lähteä ponnistamaan kohti omaa tulevaisuuttaan, onnistumisiaan – kokonaista elämää.
Tämä blogiteksti on julkaistu nimettömänä. Kirjoittajan henkilöllisyys on Pesäpuu ry:n tiedossa. Teksti on osa Sisukas-toiminnan Kokemuksia koulupolulta -kirjoitelmasarjaa. Voit lukea kirjoitelmasarjan aloittaneen Takamatkalta eteenpäin -tekstin tästä linkistä.
