Koulunkäynnin vaikeudet ovat yleisiä sijaishuollossa asuvilla lapsilla. Sijoitukseen liittyvät ja sitä edeltäneet tapahtumat vaikuttavat lapsen hyvinvointiin. Huolten viedessä kaistaa kouluasioilta oppiminen voi vaikeutua ja koko koulunkäynti tuntua ahdistavalta.
Kouluakäymättömyys on viime vuosina merkittävästi lisääntynyt. Takamatkalta on mahdollista ponnistaa eteenpäin, kun ympärillä on turvallisia aikuisia, johdonmukaisuutta, struktuuria ja toimivaa yhteistyötä. Lähiaikuisten kannustava ja traumatietoinen lähestymistapa auttaa lasta löytämään vahvuutensa. Sisukas-toiminnassa nähdään päivittäin, kuinka oikeanlaisella tuella lapset voivat löytää uudelleen koulunkäynnin ilon. Tässä blogitekstissä kerromme Siirin inspiroivan tarinan:
”En ole koskaan ollut erityisen hyvä koulussa. Olen saanut keskivertoisia numeroita, ja niidenkin eteen olen joutunut näkemään paljon vaivaa. Ennen huostaanottoa kodin haasteet näkyivät koulunkäynnissä: kouluun ei usein muistunut mukaan kaikkia tavaroita, ja läksytkin jäivät monesti tekemättä. Aamuisin oli vaikeaa herätä, ja aikaisimmille tunneille menin usein myöhässä.
Olin viidennellä luokalla, kun minut huostaanotettiin. Vaikka huostaanotto oli elämää järkyttävä vaikea tapahtuma, oli se samaan aikaan myös helpotus. Sain turvalliset aikuiset ympärilleni, ja lisäksi sekä rytmiä että tukea arkeeni. Arki muuttui ennakoitavammaksi. Tiesin, milloin syödään, milloin mennään nukkumaan ja milloin tehdään läksyt. Koulussakin alkoi mennä paremmin, läksyt tuli tehtyä useammin eivätkä tavaratkaan unohtuneet kotiin jatkuvasti. Arvosanat pysyttelivät silti keskivertoisina.
Harrastus tukena
Näihin aikoihin aloitin harrastuksen joukkueurheilussa. Se vei minut heti mukanaan, ja siitä muodostui itselleni henkireikä. En tuohon aikaan puhunut aiemmista kokemuksistani kenellekään. Ajattelen, että liikunta on ollut silloin tapani käsitellä asioita. Sen lisäksi harrastus oli paikka, jossa sain onnistumisen kokemuksia, joita en juurikaan saanut koulussa. Harrastus toi elämään jatkuvuutta silloinkin, kun sijaishuoltopaikka vaihtui.
Uudessa sijaisperheessäni harrastamiseen ei suhtauduttu kovin myönteisesti, ja silloiset vanhemmat ajattelivat, että harrastukseen käytetty aika pitäisi käyttää opiskeluun. Sosiaalityöntekijäni näki, kuinka tärkeää harrastaminen oli minulle ja piti puoliani siinä. Hän ymmärsi, etteivät kuutosen arvosanat muuttuisi kaseiksi tässä tapauksessa. Uskon, että itselleni merkityksellinen harrastus auttoi minua suorittamaan peruskoulun loppuun. Sen lisäksi tilannettani auttoi sosiaalityöntekijäni.
Koulumenestys ei määritä kaikkea. Myös koulun ulkopuolelta voi löytää merkitystä omaan elämään ja tapoja toteuttaa itseään. Opiskelun haasteista huolimatta sain sinnikkyydelläni suoritettua lukion neljässä vuodessa, ja kehnoista arvosanoista huolimatta pääsin muutaman yrityksen jälkeen ammattikorkeakouluun opiskelemaan.
Löysin vielä näin aikuisena tieni takaisin teiniajan urheiluharrastuksen pariin, ja siitä syntyi uudelleen sitä samaa merkitystä itselleni kuin lapsuudessani. ”Uusi vanha” harrastukseni vaikutti minuun ja ajatuksiini opiskelusta luultavasti huomaamattani, ja päädyinkin vielä uusien opintojen pariin vuosien jälkeen.
Oma koulupolkuni ei ollut suora, eikä sen tarvinnutkaan olla. Keskivertoarvosanat riittivät, ja sen lisäksi minua kannattelivat eteenpäin sitkeys, merkitykselliset ihmissuhteet ja tekeminen.
Toivon, ettei kenenkään tarvitse luopua haaveistaan siksi, ettei koulumenestys ollut huippuluokkaa, vaan että jokainen saisi löytää omat, mielekkäät reittinsä koulupolulla.
Joskus juuri harrastus, kaverit tai muu merkityksellinen tekeminen kannattelevat silloin, kun koulunkäynti takkuaa. Haasteet koulussa eivät kerro kaikkea lapsesta tai nuoresta. Vastoinkäymiset vaikuttavat, mutta ne eivät määritä. Koulupolkuja on monenlaisia, ja kaikista niistä voi kasvaa hyvä ja merkityksellinen elämä.”
Tekstin ovat kirjoittaneet Siiri Vehniäinen ja Christine Välivaara.
Sisukas-toiminta kerää kirjoituksia koulunkäynnistä. Tämä blogiteksti aloittaa Koulupolkuni-kirjoitelmasarjan.
