Nuorten kehittäjäryhmän kausi on käynnistymässä. Ilmassa ja WhatsApp-ryhmässä on jännittynyttä kuhinaa. Ensimmäisellä tapaamisella tulee tieto: jatkossa ryhmää eivät ohjaakaan enää tutut työntekijät, vaan ohjaajan paikka on kiertävä työtehtävä organisaatiossa. Innostus vaihtuu hämmennykseen: aiemmin isojakin kehittämisprojekteja läpi vienyt tiimi muuttuu kerran kuussa kuulumisia vaihtavaksi porukaksi. Kukaan ei kannattele teemoja tai ideoita tapaamisten välillä. Nuorten turhautuminen nousee ja into jatkaa toiminnassa laskee. Vain muutamia kuukausia myöhemmin toiminta lakkautetaan, koska mukana ei enää ole nuoria.
Toisaalla jo kokenut kokemusasiantuntija, varsinainen konkari, neuvottelee mukaan lähtemisestä kehittämistoimintaan. Pöydällä on lukuisia osallistumisia työryhmiin, vertaisena toimimista, puheenvuoroja. Vaativia tehtäviä ehdottomasti, mutta kaikki aiemmilta vuosilta jo ennestään tuttuja. Sitten tulee pommi. Organisaation hallinnossa on asianosaisia kuulematta tehty linjaus, että tehtäviä voi suorittaa ainoastaan, mikäli henkilö on käynyt kokemusasiantuntijakoulutuksen. Tuttu konkari ei yhtäkkiä ole enää kelpoinen tehtäviin, joita on jo vuosia tehnyt keräten kokemusta ja osaamista.
Kolmannessa paikassa suunnitellaan vanhempien ottamista mukaan lastensuojelun kehittämiseen. Ajatus herättää osassa työntekijöitä vastustusta. Kyseenalaistetaan täysin vanhempien ymmärrys ja henkinen kapasiteetti kyetä tarkastelemaan palvelujärjestelmää objektiivisesti. Vanhemmat leimataan täysin yhteistyökyvyttömiksi ja osaamattomiksi, heille ei voida antaa vastuuta. Nimekkään yrityksen taloushallinnon johtotehtävissä toimiva vanhempi kuuntelee surullisena, millaista leimaa hän kantaa, koska he perheineen tarvitsivat apua lapselleen, jolla oli nuoruusiässä haasteita mielen hyvinvoinnin ja päihteiden kanssa.
Myös pienempien lasten osallisuus jaksaa vuodesta toiseen herättää ammattilaisissa epävarmuutta.
”Ei lapsille voi sysätä vastuuta päätöksenteosta.”
”Ei lapsia nämä asiat kiinnosta.”
”Lasten esiin nostamat jutut ovat usein sellaisia aika, no, itsestään selviä, niin kannattaako käyttää nyt erikseen aikaa aina uusien lapsiryhmien tilaisuuksien organisoimiseen?”
Kyky reflektoida omaa roolia ammattilaisena tuntuu katoavan joskus täysin. Ei, lapselle ei osallisuuden myötä sysätä päätöksenteon vastuuta, vaan hänen näkökulmansa huomioidaan hänen itsensä tuottamana. Jos lapsi ei ole koskaan ollut mukana, ei voida päälle päin tietää kenestäkään, kuinka kiinnostuneita he ovat toiminnasta. Toisaalta: onko toiminta rakennettu riittävän lapsilähtöiseksi ja lapsille mielenkiintoiseksi? Ja lisäksi: jos vuodesta toiseen lapset nostavat esiin samoja teemoja, eikö se kerro enemmän meidän aikuisten epäonnistumisesta siinä, ettemme ole vieläkään onnistuneet vastaamaan lasten toiveisiin, emme vieläkään ota lapsia todesta?
Edellä mainitut asetelmat ovat kärjistyksiä ja yhdistelmiä ihan aidoista tilanteista, joihin olen viimeisen parin vuoden sisällä törmännyt tai johon minulta on pyydetty tukea kokemusasiantuntijoiden toimesta. Kokemusasiantuntijuuden rakenteita nostetaan pystyyn ennennäkemättömällä tahdilla ympäri Suomen, mutta vaivaako meitä vauhtisokeus?
Uskon itse vahvasti yhdenvertaiseen osallisuuteen ja siihen, että kukin voi kasvaa toiminnan myötä, osallistua juuri itselleen sopivin tavoin, ja että meidän tehtävämme organisaationa, työntekijöinä ja ihmisinä on tarjota mahdollisuudet ja tuki näille lapsille ja nuorille sekä heidän läheisilleen olla juuri sellaisia kuin he ovat ja kokea olevansa sellaisinaan arvokkaita, pystyviä, osaavia ja kehittyviä. Kokemusasiantuntijuuden lähtökohtana tulee olla, että toiminta antaa aina enemmän lapsille, nuorille ja muille kehittäjille kuin mitä se heiltä vaatii.
Kokemusasiantuntijoita ei tule käyttää tai nostaa jalustalle, saati riistoviljellä kokemustietoutta heidän mielenterveytensä, minäkuvansa tai jaksamisensa hinnalla. Pesäpuussa kutsumme heidät rinnalle sillä tavalla kuin heille sopii, osallistumaan juuri niin paljon tai vähän kuin mikä heistä tuntuu hyvältä. He saavat tulla mukaan joko kertaluontoisesti, aina uudelleen ja uudelleen – tai vaikkapa meille töihin, jos siihen aukeaa sopiva paikka. Tunnistamme kokemuksen rinnalla sen kaiken muun tietotaidon ja osaamisen, jota yksilöt meille tuovat emmekä sulje heitä ikuiseen muottiin olla vain yhdellä tavalla kelpaava kokemusasiantuntija. Me myös tunnistamme tarpeen tuelle ja rinnalla kulkemiselle sekä mahdollistamme kasvun ja kehittymisen.
Tärkeää on myös tunnistaa ja työstää itsessämme ja kollegoissamme ajatusvinoumiamme, jotta voimme varmistua siitä, että suhtaudumme lastensuojelun asiakkaana oleviin lapsiin ja nuoriin sekä heidän perheisiinsä ennakkoluulottomasti ja dialogisesti, nähden aina enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia. Kehittämistyö edellyttää sitoutumista toimintaamme osallistuviin ihmisiin. Jotta toimintamme on turvallista ja kestävää, se on suhdepohjaista sekä edellyttää jatkuvuutta ja ennakoitavuutta. Työntekijöinä kannamme vastuuta siitä, että edistämme kokemusäänen kautta esiin nousseita asioita.
Kun ympäri Suomen rakennetaan hankkeille, organisaatioille ja hyvinvointialueille erilaisia ohjeistuksia kokemusasiantuntijuudelle, toivoisin, että ne perustuisivat toiminnan eettisyydelle, ja että niiden rakentamiseen otettaisiin mukaan ne, joita ne koskevat, eli lapset ja nuoret läheisineen. Portinvartijuuden ja raja-aitojen sijaan ohjeistuksissa tulisi rakentaa mahdollisuuksia, tukea, jatkopolkuja, unelmia, suhdeperustaisuutta ja yhdenvertaista osallisuutta. Palkkio-ohjeistuksen ja kelpoisuusvaatimuksien sijaan monen organisaation tulisi ensin rakentaa eettiset periaatteet, joiden varaan toiminta rakentuu, sekä tunnistaa, mihin he organisaationa sitoutuvat, kun he ottavat lapset, nuoret ja perheet mukaan vaikuttamaan niihin palveluihin, joilla on iso vaikutus heidän jokapäiväiseen arkeensa ja elämäänsä.
Pesäpuun eettisiin periaatteisiin pääsee tutustumaan täältä. Kokemusasiantuntijuus lastensuojelussa -verkoston eettiset ohjeistukset löytyvät täältä. Julkaisimme myös Lastensuojelun Keskusliiton Kokemus tiedoksi -hankkeen kanssa yhteistyössä interaktiivisen artikkelin kokemusasiantuntijuuden ulottuvuuksista. Nämä kaikki on rakennettu yhdessä kokemusasiantuntijoiden kanssa, jotta ne voisivat tukea muita organisaatioita reflektoimaan ja kehittämään toimintaansa. Lastensuojelun kokemusasiantuntijuuden perustukset on valettu eettisyyden perustalle. Vaalitaan yhdessä sitä, että jatkossakin toiminta kestää eettistä tarkastelua!
PS. Mekään emme ole täydellisiä, vuosien varrella olemme useasti epäonnistuneet, tehneet virheitä ja langenneet sudenkuoppiin. Mutta haluan ajatella, että ne ovat olleet meille reflektion paikkoja, eivät syitä luovuttaa tai antaa periksi.
Kirjoittaja työskentelee SOILA-koordinaatiohankkeessa. SOILA, Sosiaaliset innovaatiot lastensuojelussa -koordinaatiohanke on Euroopan sosiaalirahaston pluskauden osarahoittama. SOILA tukee Turvaverkkoja nuorten tulevaisuuteen -ESR+ TL 5.1 -hankkeita.
