Blogitekstini on saanut inspiraation tuttavani Facebook-päivityksestä, jossa hän kuvasi koskettavasti oloaan lapsensa syöpädiagnoosin jälkeisiltä viikoilta. Julkaisen tässä tekstissä sitaatteja tuttavani päivityksestä hänen luvallaan. Lasta ei voi tunnistaa tekstistä.

Tuttavani tunsi olevansa nuoralla, jonka toisella puolella oli toivo ja toisella epätoivo. Hän kertoi päivityksessään, miten toivo oli siinä vaiheessa, juuri diagnoosin saamisen jälkeen, liian pelottavaa: ”En voinut antaa itseni pudota siihen. Se oli kauheaa. Olisi liian tuskallista, jos eläisin toivossa ja sitten kaikki romahtaisi.” Toisaalta tippuminen epätoivoon olisi tarkoittanut sitä, ettei hän olisi pystynyt toimimaan.

Niinpä hän nousi nuoralle, tasapainotteli vuoroin toivon ja vuoroin epätoivon välillä. ”Sen päällä tasapainoilu vei enemmän voimaa kuin olisin pystynyt kuvittelemaan. Ei saa katsoa alas. Ei saa katsoa eteenpäin, ei saa katsoa taaksepäin. Askel kerrallaan. Toinen jalka toisen eteen.” Kunnes tuttu psykiatri sanoi hänelle eräänä päivänä: ”Miten olisi, jos antaisit vain itsesi tippua toivon puolelle, edes hetkeksi?”

Susanna Snellman: Kerroksissa (2025)

Elämä nuorallakävelynä

Sijaishuollossa kohdataan usein nuoria, joiden elämä on kuin nuorallakävelyä. Nuorten kokemusasiantuntijoiden mukaan he joutuvat tasapainoilemaan mm. tavallisen nuoruuden ja sijaishuollon erityisyyden, omien tunteiden näyttämisen ja niiden peittämisen, läheisten ihmissuhteiden säilyttämisen ja sijaishuollon muutosten sekä oman äänen ja aikuisten tekemien päätösten välillä.

Samalla pitäisi löytää omaa paikkaan, rakentaa luottamusta uusiin aikuisiin, pitää kiinni tärkeistä ihmissuhteista ja sopeutua muutoksiin. Välillä pitää selviytyä myös epävarmuuden, pelon ja yksinäisyyden kanssa.

Lisäksi sijaishuollossa asuvat lapset ja nuoret ovat voineet kokea monenlaista väkivaltaa elämänsä aikana. Väkivaltaa on voinut tapahtua ennen sijoitusta tai sen aikana. Väkivaltakokemukset voivat jättää pitkän varjon nuoren elämään. Ne voivat vahingoittaa nuoren kasvun ja kehityksen osa-alueita. Ne voivat vaurioittaa hänen mieltään tavoilla, jotka vähentävät hänen mahdollisuuksiaan toimia parhaalla mahdollisella tavalla. Käsittelemättöminä ne voivat siirtyä seuraaviin sukupolviin.

Nuori voi kysyä itseltään: ”Olenko arvokas, kunnioituksen arvoinen tai ylipäätään rakastettava?”

Toivoon ei voi hypätä suoraan

Toivoon ei voi hypätä suoraan. Kun pettymyksiä kertyy tarpeeksi, epätoivosta voi tulla turvallinen paikka. Nuorallakävelijältä vaaditaan paljon. Vielä enemmän, jos hän joutuu pitämään tasapainoa yllä yksin.

Jos nuori ei uskalla uskoa, että uusi sijaishuoltopaikka voisi olla hyvä, hän ei ehkä pety yhtä pahasti, jos se ei olekaan. Jos hän ei uskalla kiintyä uuteen aikuiseen, hän säästää itsensä siltä mahdollisuudelta, että ihmissuhde päättyy. Jos on jo valmiiksi epätoivoinen, voi ajatella, ettei mikään voi enää satuttaa pahemmin kuin se, mikä jo sattuu.

Jos nuori sanoo “Ihan sama, en odota mitään”, se ei välttämättä tarkoita välinpitämättömyyttä. Se voi tarkoittaa sitä, ettei hän uskolla toivoa, koska ei tiedä, kestääkö enää yhtä uutta pettymystä. Jotkut nuoret ovat joutuneet opettelemaan, miten pysyä hengissä kaiken muutoksen keskellä. Epätoivo ei silloin ole vain tunne, vaan se tarjoaa suojan. Siitä voi tulla tapa pitää itsensä turvassa uudelta pettymykseltä. ”Ei saa katsoa alas. Ei saa katsoa eteenpäin, ei saa katsoa taaksepäin.”

Tässä kohtaa voisi kysyä tuttavalleni esitetyn ihmekysymyksen: ”Mitä tapahtuisi, jos vain antaisit tippua toivon puolelle, edes hetkeksi?” Tai mitä tapahtuisi, jos sanoisi nuorelle: ”Uskalla tipahtaa epätoivoon, anna itsellesi lupa hajota. Minä olen tässä sinua varten.”

Tarvitaan ainakin yksi aikuinen, joka rakentaa turvaa ja uskaltaa toivoa nuoren puolesta silloin, kun nuori ei vielä itse siihen pysty. Aikuinen, joka kestää nuoren hajoamisen, epäluottamuksen, epäilyn ja jopa sen, ettei nuori halua uskoa mihinkään hyvään. ”On ihan ok olla paskana”, kuten nuoret ovat sanoneet.

Yksi turvallinen ja pysyvä aikuinen voi olla turvallisuuden ja sitä kautta muutoksen mahdollistaja. Toivoon voi astua ensin yhdellä varpaalla. Siihenkin tarvitaan aikuinen, joka pysyy vierellä niin kauan, että nuori uskaltaa kokeilla.

Aikuinen ei voi kuitenkaan luvata tai tietää, miten nuoren asiat kääntyvät. Hän ei voi tietää, mitkä asiat ovat nuoren parhaaksi pitkällä ajanjaksolla. Ei voida ennustaa, mitä nuoren elämässä tulee tapahtumaan. Ei voida tietää, kestääkö sijoitus, löytyykö nuorelle pysyviä ihmissuhteita, pääseekö hän vielä kotiin tai millaiseksi hänen aikuisuutensa muodostuu.

Toivo tulee esille siinä kohtaa, kun yhdessä mietitään sitä, miten tästä hetkestä huolimatta elämä voi vielä muuttua. Aikuinen voi vahvistaa nuoren uskoa siihen, että elämään tuppaa tulemaan myös hyviä asioita. Elämä ei ole mustavalkoista, vaan se on moniväristä. Kokemukset sijoittuvat usein ääripäiden välille. Kun nuori vielä harjoittelee, voi aikuinen kantaa toivoa hänen puolestaan.

Turvallisuus tekee tilaa toivolle

Jotta nuori voisi alkaa jälleen toivoa, hänen täytyy ensin saada kokea olevansa turvassa. Turvallisuus rakentuu pienistä, toistuvista kokemuksista. Aikuiselta voi kysyä, hänelle voi kertoa, hän kuuntelee, joustaa, kertoo mitä tapahtuu, pitää kiinni sovitusta… Ja jos jokin menee pieleen, niin siitäkin selvitään.

Nuoret kertovat tarvitsevansa tietoa omasta elämästään ja oikeuksistaan. Ilman tietoa on vaikea ymmärtää, mitä tapahtuu, ottaa apua vastaan tai vaikuttaa omaan elämään. Tietoa ei voi jättää nuoren itsensä etsittäväksi.

Vähitellen nuori voi alkaa huomata, ettei jokainen hyvä asia pääty pettymykseen. Epätoivon ei tarvitsekaan olla ainoa paikka, jossa on turvallista olla. Tarvitaan empatiaa, läsnäoloa, kuuntelemista ja inhimillisyyttä. Nuoret toivovat, että heidät nähtäisiin kokonaisina ihmisinä, ei laiskoina, ilkeinä, ongelmina tai leimoina. Myös sijaishuollossa pitää saada olla tavallinen nuori: kokeilla, kasvaa, tehdä turvallisesti virheitä ja etsiä omaa identiteettiään. Nuoren tulee saada oireilla ja onnistua.

Sijaishuollon tehtävä on rakentaa nuoren ympärille niin paljon turvaa, vakautta ja kannattelevia ihmissuhteita, ettei hänen tarvitse elää jatkuvasti tasapainoillen.

Ehkä jonain päivänä nuora ei enää ole tarpeen. Nuori voi vähitellen uskaltaa katsoa eteenpäin ja myös taaksepäin omaan elämäntarinaansa. Hän uskaltaa astua pois nuoralta, omalle maalleen ja omaan elämäänsä.

Lähde:

Mitä kuuluu sijaishuollolle nuorten silmin? -tilaisuuden (27.5.2026) raportti. Pesäpuu ry, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) ja Lapsiasiavaltuutetun toimisto. Käsikirjoitus 2026.