Pääsin suorittamaan työharjoitteluni Pesäpuussa, mikä antoi minulle mahdollisuuden tutustua myös Pikku Sisukas -valmennusprosessiin. Pikku Sisukas -toimintamallin tavoitteena on tukea sijoitetun lapsen kasvua, hyvinvointia ja varhaiskasvatusta sekä vahvistaa eri toimijoiden välistä yhteistyötä. Viidestä valmennuskerrasta koostuva valmennusprosessi on parhaillaan käynnissä jo viidettä kertaa.
Yksi harjoitteluun kuuluvista tehtävistäni oli kirjoittaa koonti valmennusprosessin kiintymyssuhdehistoriaa käsittelevästä välitehtävästä. Tämä blogiteksti pohjautuu koonnissa esiin nousseisiin havaintoihin siitä, miten omat lapsuudenkokemukset ja kiintymyssuhdehistoria voivat näkyä tavassamme toimia kasvattajina.
Oman kiintymyssuhdehistorian pohtiminen tuo ymmärrystä
Jokaisella meistä on kiintymyssuhdehistoria. Se rakentuu suhteissa, joissa olemme kasvaneet ja joissa olemme oppineet, mitä läheisyys, turva, luottamus ja toisen ihmisen varaan asettuminen tarkoittavat. Lapsena emme valitse, millaiseen ympäristöön synnymme tai millaisia kokemuksia saamme. Aikuistuessamme voimme kuitenkin pysähtyä tarkastelemaan taustojamme. Oman kiintymyssuhdehistorian pohtiminen voi auttaa ymmärtämään, miksi toimimme tietyissä tilanteissa juuri niin kuin toimimme. Se voi myös avata mahdollisuuden muuttaa toimintatapoja, jotka eivät enää palvele meitä tai lapsia, joita kohtaamme.
Lapsi tarvitsee aikuisen tukea niin perustarpeistaan huolehtimiseen kuin tunteidensa käsittelyyn. Riittävä ruoka, uni ja fyysinen turvallisuus ovat lapsen hyvinvoinnin perusta, mutta niiden lisäksi lapsi tarvitsee myös emotionaalista turvaa ja läheisyyttä. Lapselle on tärkeää kokea, että hänet huomataan, hänen ajatuksiaan ja tunteitaan kuunnellaan ja hänen tarpeensa otetaan vakavasti. Kun aikuinen lohduttaa lasta tämän ollessa surullinen, iloitsee yhdessä hänen kanssaan, auttaa käsittelemään pettymyksiä ja asettaa turvallisia rajoja, lapsi oppii vähitellen, että kaikki tunteet ovat sallittuja ja että vaikeistakin tilanteista voi selvitä yhdessä. Näistä toistuvista kokemuksista alkaa rakentua käsitys itsestä ja muista.
Kaikilla lapsilla nämä kokemukset eivät kuitenkaan toteudu. Lapsi voi joutua pärjäämään itsenäisesti, kantamaan liikaa vastuuta ikätasoonsa nähden, huolehtimaan esimerkiksi sisaruksistaan – tai jopa vanhemmistaan – tai sopeutumaan jatkuvasti muiden tarpeisiin. Lapsi voi oppia tarkkailemaan aikuisten mielialoja ja ennakoimaan heidän reaktioitaan. Hän saattaa myös oppia piilottamaan omia tunteitaan tai ajatella, että hyväksyntää saa olemalla kiltti, ahkera ja mahdollisimman vähän vaativa. Tällaiset toimintatavat voivat olla lapselle keinoja selviytyä ja sopeutua omaan tilanteeseensa, eikä niitä siksi tulisi nähdä lapsen puutteina tai heikkouksina.
Kasvatus ei ala jokaisessa sukupolvessa alusta, vaan vanhemmat tuovat omaan vanhemmuuteensa mukanaan kokemuksia myös omasta lapsuudestaan. Aiemmissa sukupolvissa elämän olosuhteet ovat voineet olla hyvin erilaisia kuin nykyään. Sota, niukkuus, kova työnteko ja muut vaikeat kokemukset ovat voineet tehdä pärjäämisestä keskeisen arvon. Samalla taas sukupolvet ovat voineet välittää eteenpäin myös vahvoja voimavaroja, kuten yhteisöllisyyttä, perhekeskeisyyttä, ahkeruutta ja toisista huolehtimista.
Ylisukupolvisuus vanhemmuudessa ja kasvattajuudessa
Isovanhemmilta ja vanhemmilta siirtyy eteenpäin paljon sellaista, mikä voi tuntua täysin luonnolliselta, kuten käsityksiä hyvästä vanhemmuudesta, tavoista osoittaa rakkautta ja suhtautumisesta tunteisiin, työntekoon, rajoihin ja vastuuseen. Ylisukupolvisuus ei tarkoita kuitenkaan sitä, että kaikki siirtyisi automaattisesti sukupolvelta toiselle. Se tarkoittaa, että omilla kokemuksillamme on vaikutusta siihen, mitä pidämme luonnollisena ja normaalina. Kun tämän huomaa, voi kysyä itseltään: haluanko jatkaa tätä mallia vai haluanko tehdä jotain toisin?
Kaiken sen, mitä lapsena opimme, ei tarvitse siirtyä eteenpäin. Vanhemmaksi tai kasvattajaksi tullessa oma lapsuus voi nousta uudella tavalla mieleen. Saatamme haluta tarjota lapselle juuri sitä, mitä itse saimme, kuten lämpöä, turvallisia rutiineja, yhdessäoloa, rajoja tai kannustusta. Toisinaan taas halu toimia toisin voi syntyä juuri siitä, mistä itse jäimme paitsi omassa lapsuudessamme. Jos esimerkiksi lapsuudessa oli vähän läheisyyttä, lapselle halutaan tarjota paljon hellyyttä, läsnäoloa ja kiinnostusta hänen asioitaan kohtaan. Jos taas tunteille ei ollut tilaa, lapselle halutaan antaa lupa näyttää kaikenlaisia tunteita – myös vihaa, surua ja pelkoa. Jos lapsena joutui itse pärjäämään paljon yksin, lapselle halutaan ehkä ennen kaikkea välittää tunne siitä, ettei hänen tarvitse selvitä yksin ja että aikuinen on aina valmis kuuntelemaan, auttamaan ja olemaan läsnä.
Tässä on yksi kiintymyssuhdehistorian tarkastelun tärkeistä mahdollisuuksista. Menneisyys voi auttaa ymmärtämään sitä, mitä haluamme vaalia ja sitä, mitä haluamme muuttaa. Muutos ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vanhat toimintamallit katoaisivat vain päättämällä niin. Oma kiintymyssuhdehistoria voi tulla väliin esimerkiksi silloin, kun lapsi sohaisee arkaan paikkaan. Erityisesti myös väsymyksen, stressin ja voimakkaiden tunteiden keskellä ihminen saattaa huomata toimivansa tutulla tavalla. Saatamme vetäytyä, muuttua ankariksi, vähätellä tunteita tai vaatia lapselta enemmän kuin tilanne edellyttäisi.
Turvallisen aikuisen ei kuitenkaan tarvitse olla täydellinen, vaan ennen kaikkea vastuullinen. Kun aikuinen pystyy ottamaan vastuun omasta toiminnastaan, hän voi myös myöntää virheensä, muuttaa omaa toimintaansa ja pyytää anteeksi. Tämä luo lapselle turvallisen tilan ja tarjoaa tunteen tulla myös itse kuulluksi. Aikuinenkin voi tehdä joskus virheitä, mutta niistä voidaan ottaa vastuu ja jatkaa yhdessä eteenpäin.
Myös ammattilaisen on tärkeää tunnistaa oman historiansa vaikutus
Myös lastensuojelussa ammattilainen kohtaa lapsia ja vanhempia, joiden kokemukset turvasta, läheisyydestä ja luottamuksesta voivat olla hyvin erilaisia. Siksi myös ammattilaisen oma historia on tärkeä tunnistaa. Omat kokemukset voivat vaikuttaa siihen, miten tulkitsemme lapsen käyttäytymistä tai reagoimme vanhemman voimakkaisiin tunteisiin. Ne voivat vaikuttaa myös siihen, mitä pidämme tavallisena tai hyvänä vanhemmuutena.
Usein saatetaan keskittyä liikaa lapseen, eikä nähdä omaa toimintaa. Kun ammattilainen tunnistaa omia kokemuksiaan ja reaktioitaan, hänelle avautuu mahdollisuus tarkastella tilannetta myös lapsen näkökulmasta. Mitä lapsen käyttäytyminen kertoo hänen tarpeestaan? Mitä lapsi yrittää viestiä? Mitä tässä tilanteessa tarvitaan, jotta lapselle voisi syntyä kokemus turvallisuudesta? Oman historian tunteminen ei tarkoita omien kokemusten tuomista asiakastyöhön, vaan kykyä tunnistaa, milloin oma historia saattaa vaikuttaa siihen, miten kohtaamme toisen.
Kiintymyssuhdehistoriassa kulkevat mukana sekä voimavarat että haavoittavat kokemukset. Oman menneisyyden tarkastelu ei kuitenkaan tarkoita syyllisten etsimistä tai sitä, että vaikeat kokemukset määrittäisivät meidän koko loppuelämämme. Lapsuudesta voimme kantaa mukanamme kokemuksen turvallisesta lapsuudesta, mutta toisaalta taas samaan aikaan voimme oppia esimerkiksi ylisuojelevaisuuden kautta piilottamaan omia tunteitamme tai liiallisen vastuun vuoksi pärjäämään yksin ja asettamaan muiden tarpeet omiemme edelle.
Nämä kokemukset eivät kuitenkaan yksin määritä sitä, millaisia kasvattajia meistä tulee. Kun ymmärrämme paremmin, mitä olemme omista kokemuksistamme oppineet ja miten ne mahdollisesti vaikuttavat toimintaamme tänä päivänä, voimme tehdä tietoisempia valintoja omassa toiminnassamme. Voimme säilyttää ne asiat, jotka ovat kannatelleet meitä, kyseenalaistaa sellaiset toimintatavat, jotka eivät enää palvele meitä, ja opetella tarjoamaan lapsille niitä asioita, joita olisimme itse ehkä joskus tarvinneet.
Tekstin on kirjoittanut Pesäpuun korkeakouluharjoittelija Annabella Holopainen.
