Pirulliset ongelmat (engl. wicked problems) ovat kompleksisia, vaikeita ja jatkuvasti muuntuvia haasteita, joihin ei ole olemassa yksinkertaisia ratkaisuja. Ne eivät rakennu tyhjiössä, ja harvoin johtuvat yhdestä selkeästä virheestä. Ne syntyvät monimutkaisissa, mukautuvissa systeemeissä, jotka juontavat juurensa ihmisten, instituutioiden, sääntöjen, resurssien ja arjen valintojen jatkuvasta vuorovaikutuksesta. Ongelmana eivät siis ole vain yksittäiset tapahtumat ja tragediat, jotka nousevat uutisiin asti, vaan ne toistuvat tavat ja rakenteet, joilla järjestelmä toimii päivästä toiseen. 

Kompleksisessa järjestelmässä mikään yksittäinen taho ei hallitse kokonaisuutta, eikä kukaan yksittäinen henkilö toimi tarkoituksella väärin. Silti toimijoiden valinnat, käytännöt ja keskinäiset riippuvuudet voivat yhdessä tuottaa lopputuloksia, joita kukaan ei halunnut ja joita ei tavoiteltu. Keskeinen systeeminen jännite syntyykin siitä, että monet organisaatiomme ja järjestelmämme perustuvat yksinkertaistaviin ja pilkkoviin periaatteisiin. Lainsäädäntö, hallinnolliset rakenteet, rahoitusmallit ja palvelujärjestelmät pyrkivät tekemään maailmasta hallittavan ja ennakoitavan määrittelemällä vastuita, rajoja, tehtäviä ja prosesseja.  

Kun toimintaympäristö on monimutkainen, muuttuva ja täynnä keskinäisriippuvuuksia, liian kapea ohjauslogiikka voi kuitenkin johtaa siihen, että vastaamme oireisiin emmekä juurisyihin. Se voi hetkellisesti helpottaa painetta, mutta pitkällä aikavälillä sama järjestelmä voi tuottaa saman haasteen tai ongelman aina uudelleen, jopa entistä pahempana.  

Jännitteet ja talouspaineet systeemisen muutoksen haasteina

Lastensuojelun kehittämistyössä tämä jännite näkyy erityisen kirkkaasti. Järjestelmää ja sen toimijoita ohjaa vahvasti lainsäädäntö, joka määrittelee viranomaisten tehtäviä, velvollisuuksia, rajoituksia ja päätöksenteon reunaehtoja turvaten lasten, nuorten ja perheiden oikeusturvan ja yhdenvertaisuuden. Samalla arjen työ voi kuitenkin rakentua liiaksi yksittäisten pykälien, määräaikojen ja muodollisten velvoitteiden noudattamisen seuraamiseen.

Lapsen kehitykselliset tarpeet, vaurioittavien kasvuolosuhteiden vaikutukset ja lapsen yksilöllinen erityisyys eivät sen sijaan näy riittävän vahvasti järjestelmän ohjauksessa, kuten kilpailutuksissa tai hyvinvointialuelaajuisissa seurantamittareissa. Ne ovat kyllä lastensuojelun sosiaalityön ydintä, mutta eivät välttämättä samalla tavalla rakenteistettuja kuin juridiset velvoitteet tai hallinnolliset prosessit. Tällöin vaarana on, että lasten ja nuorten ainutlaatuinen arki järjestyy sen mukaan, mitä järjestelmä pystyy tuottamaan, ei sen mukaan, mitä lapsi kokonaisvaltaisesti tarvitsisi. 

Toinen vahva lastensuojelun järjestämistä ohjaava tekijä on hyvinvointialueiden talous. Kun taloudelliset paineet kasvavat, järjestelmä alkaa helposti hakea säästöjä juuri niistä kohdista, joissa vaikutukset näkyvät vasta viiveellä: ennaltaehkäisystä, pysyvistä ihmissuhteista, riittävästä tuesta ja lapsen arjen kannattelusta. Jos lapsen kehitykselliset tarpeet ohitetaan toistuvasti, seuraukset voivat kuitenkin kasautua. Lopulta tarvitaan tiukempia rajoituksia, raskaampia palveluja ja kalliimpia toimenpiteitä.

Lastensuojelu on viimesijainen palvelu, joka on lapsen oikeuksien vuoksi toteutettava. Lastensuojelun säästöt rakentuvat tosiasiallisesti investoinneilla ja panostuksella varhaisiin palveluihin. Talouspaineissa ongelmaksi tulee, että nämä säästöt näkyvät huonosti meidän nykyisissä talouden seurannan rakenteissamme, joissa vaihtoehtokustannuksille on annettu harmillisen vähän painoarvoa, vaikka toimijat itse tunnistaisivat esimerkiksi sen, että varhaisen tuen palveluiden leikkaamisesta syntyy usein korkeampia kustannuksia korjaavammissa erityistason palveluissa.  

Pirullisia ongelmia ei voida ratkaista pelkästään lisäämällä ohjeita, mittareita tai yksittäisiä palveluja olemassa olevaan järjestelmään. Jos järjestelmän peruslogiikka säilyy samana, uudetkin ratkaisut voivat alkaa palvella vanhaa rakennetta. Tällöin muutos jää helposti tekniseksi: tehdään vähän enemmän, nopeammin tai tarkemmin, mutta ei välttämättä eri tavalla. 

Systeemisen muutoksen edellytykset ja keskeiset kysymykset

Systeeminen muutos edellyttää, että uskallamme kysyä, mitä järjestelmä tällä hetkellä ensisijaisesti tuottaa. Seuraammeko juridista moitteettomuutta, taloudellista niukkuutta, prosessien hallittavuutta vai lasten, nuorten ja heidän perheidensä hyvinvointia? Kaikki nämä näkökulmat ovat sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävässä lastensuojelussa tärkeitä, mutta jos lapsen hyvä arki ja kehitykselliset tarpeet eivät muodosta yhteistä suuntaa, muut ohjaavat tekijät alkavat helposti määrittää kokonaisuutta.  

Lastensuojelun systeemisiä toimimattomuuksia ei voi korjata yksi toimija kerrallaan. Ne nousevat esiin järjestelmän rakenteista, käyttäytymisen malleista ja eri toimijoiden välisistä riippuvuuksista. Siksi niihin vastaaminen edellyttää monitoimijaista yhteistyötä, yhteistä ymmärrystä ja kykyä katsoa lapsen elämää hallinnonalojen, organisaatiorajojen ja yksittäisten palvelupäätösten yli. 

Keskeisin kysymys on lopulta tämä: millainen kokonaisvisio lasten paremmasta hyvinvoinnista ohjaa lastensuojelun arkea, johtamista ja kehittämistä? Tai kuten meidän kehittäjäryhmämme nuoret kysyivät: Jos mittaisimme lastensuojelun onnistumista lapsen kokemalla turvalla, pysyvyydellä ja arvokkuudella, miten organisoisimme lastensuojelun rakenteet ja palvelut?