“Kun minut sijoitettiin, olin kokenut paljon sellaista, mitä yhdenkään lapsen ei pitäisi. Pelko, epävarmuus, suru ja lopulta myös toisen vanhemman kuolema, olivat asioita, joista jouduin nuoruusikäisenä selviämään. Olin jo liian nuorena oppinut tarkkailemaan aikuisten mielialoja ja suojelemaan pienempää sisarustani asioilta, joita lapsen ei pitäisi joutua kantamaan.

En ole kokemusteni kanssa yksin, sillä sijoituksen kokeneilla lapsilla ja nuorilla on lähes poikkeuksetta kasautuneita, kerroksellisia vaille jäämisen kokemuksia. Kyse ei siis useinkaan ole yksittäisestä traumaattisesta kokemuksesta, kuten autokolarista, vaan pikemminkin vuosien mittaisesta ketjukolarista. ”

Usein sijoitetun lapsen taustalla on kasautuneita haitallisia lapsuudenkokemuksia eli ACE-kokemuksia (adverse childhood experiences). Suomessa tällaisiksi kokemuksiksi tunnistetaan esimerkiksi kaltoinkohtelu, väkivaltakokemukset, emotionaalinen laiminlyönti, vanhempien päihde- ja mielenterveysongelmat, sekä pitkäaikainen taloudellinen turvattomuus. Tutkimusten mukaan useiden ACE-kokemusten samanaikaisuus nostaa esimerkiksi riskiä mielenterveyden ongelmille sekä ennenaikaiselle sairastumiselle, jopa kuolemalle.

ACE-riskitekijöitä koskeva tieto lienee tuttua kaikille lasten ja nuorten kanssa työskenteleville. Mitä tällä tiedolla siis kuuluisi tehdä? Onko kyse vääjäämättömästä tulevaisuusnäkymästä? Mielestämme tieto tulisi nähdä tuen kautta. Lastensuojelun tulee tarjota turvaa, lämpöä ja pysyviä ihmissuhteita, jotta nuorella olisi mahdollisuus ponnistaa merkitykselliseen aikuisuuteen.

Lastensuojelun sijaishuollon pitäisi olla paikka, jossa lapsi saa ehkäpä ensimmäistä kertaa hengittää ilman pelkoa. Aina näin ei kuitenkaan ole. Usein jo sijoitus itsessään on hyvin vaikea, jopa traumaattinen kokemus. Uusi ympäristö, vieraat ja vaihtuvat ihmiset, uudet toimintatavat, epätietoisuus, pelko tulevaisuudesta ja epävarmuus omasta tilanteesta eivät ole kenellekään helppoja lähtökohtia uuden elämän rakentamiseen.

Meillä on myös tietoa siitä, kuinka haavoittavat kokemukset ja väkivalta eivät välttämättä lopu huostaanottoon. Sijaishuollossa olleina nuorina jouduimme usein myös kohtaamaan ulkopuolelle jättämistä, ennakkoluuloja, sekä tuttujen ja tuntemattomien uteliaita kysymyksiä kipeimmistäkin kokemuksistamme.

Lastensuojeluun ja etenkin sijaishuoltoon liittyvä stigma ja leima elää vahvana yhä tänäkin päivänä: sijaishuollossa asuvat lapset ja nuoret sekä jo itsenäistyneet kohtaavat usein ennakkoluuloja taustansa ja asuinpaikkansa vuoksi. Ei ole tavatonta, että sijaishuollossa asuva lapsi tai jälkihuolto-oikeuttaan käyttävä nuori tuntee taustastaan kumpuavaa huonommuuden tunnetta, kohtaa omien kykyjensä vähättelyä tai epäuskoista suhtautumista tulevaisuuden suunnitelmiin.

On selvää, että lapsuudessa koetut haitalliset, traumaattiset ja haavoittavat kokemukset eivät ole vain yksittäisiä muistoja menneestä, vaan niillä on usein myös yhteys nykyhetkeen. ACE-kokemuksista puhuminen, avoin traumatietoinen työskentely on lastensuojelutyön ydintä. Kokemusten käsittely voi antaa ammattilaisille arvokasta tietoa siitä, miten juuri kyseinen lapsi tai nuori tulisi kohdata ja mitä hänen kanssaan työskennellessä tulisi erityisesti ottaa huomioon. On tärkeää muistaa myös lempeyden ja armollisuuden merkitys; vaikeat kokemukset voivat näkyä esimerkiksi jaksamisen haasteina, keskittymisvaikeuksina tai opiskelun kuormittavuutena, eikä niitä tulisi tulkita laiskuudeksi tai välinpitämättömyydeksi.

Se miten meistä jokainen näistä kokemuksista selviytyy, ei ole ainoistaan kiinni omasta reippaudesta. Selviytyminen, elämän jatkuminen täysipainoisena vaatii aikuisia, jotka uskovat nuoren kykyyn ja mahdollisuuksiin selvitä. Nuori tarvitsee aikuiselta ymmärrystä, kärsivällisyyttä ja välittämistä.

Avoin, vastaanottavainen ja ennakkoluuloton asenne on ACE-kokemuksia käsiteltäessä ensiarvoisen tärkeä, jotta lapselle tai nuorelle ei syntyisi kokemusta siitä, että hänen elämänsä tai tulevaisuutensa olisi ennalta määritetty toivottomaksi vain lapsuudessa koettujen vaikeuksien vuoksi. “Itse vaikean lapsuuden ja lastensuojelun leiman kokeena nuorena painotan ammattilaisen asenteen olevan äärimmäisen merkityksellinen etenkin juuri silloin, kun toivoa ja uskoa parempaan huomiseen pitäisi luoda vaikeiden kokemusten jälkeen.”

Kun lapsi sijoitetaan, yhteiskunta tekee lupauksen huolehtia hänestä. Lupauksen siitä, että tästä lähtien lapsi on turvassa ja ympärillä oleville aikuisille annetaan riittävä tuki pitää hänestä huolta. Samalla lupaudutaan auttamaan matkalle aikuisuuteen, sillä ilman jälkihuoltoa sijaishuollossa tehty työ ja käytetyt resurssit menisivät hukkaan.

Toteutuuko yhteiskunnan lupaus? Kenen vastuulla on, jos lapsi jää sijaishuollossa jälleen yksin?

On erityisen tärkeää, että lapsi tai nuori kohdataan sijaishuollossa yksilönä, ei ongelmana tai taustansa kautta määriteltynä henkilönä. Turvallinen kohtaaminen, kuulluksi tuleminen ja mahdollisuus rakentaa luottamusta voivat parhaimmillaan olla ratkaisevia tekijöitä siinä, millaiseksi lapsen tai nuoren tulevaisuus muodostuu. Vaikeat kokemukset eivät katoa hetkessä, mutta oikeanlaisella tuella niiden kanssa voi oppia elämään, samalla rakentaen toivoa, osallisuutta ja uskoa omaan tulevaisuuteen.

Carolina Kaski ja Marika Hassinen,
SOILA-koordinaation kokemustaustaiset kehittäjät