Läheissijaisvanhemmuuteni juhlavuosi
Voiko läheissijaisvanhemmuutta juhlia? Voiko siitä iloita?
Minä en ollut haaveillut läheissijaisvanhemmuudesta, en odottanut perheenjäseneksi läheiseni lasta.
Minulle oli aina ollut itsestään selvää ajatella, että totta kai huolehtisin siskoni, veljeni, lapseni tai ystäväni lapsista, jos heidän vanhemmilleen tapahtuisi jotakin.
Mutta sitten, kun pahin tapahtui, en pystynytkään. En pystynyt edes ajattelemaan enää mitään selkeästi.
Oli musertava suru, oli epätoivoista huolta. Oli asioita, joita ei koskaan voinut kuvitellakaan kohtaavansa.
Suurin ero läheissijaisvanhemmuuden ja sijaisvanhemmuuden – jossa käydään rauhassa valmennus, prosessoidaan omaa valmiutta perhehoitajaksi ja jäädään odottelemaan iloa kuplivan odotuksen vallitessa puhelinsoittoa lapsesta – lienee matkan alku.
Olen vuosien jälkeen ymmärtänyt sen lyhyenkin odottamisen merkityksen, jonka sain kokea läheissijaisvanhemmuuteni alussa. Silloin tuntui, että jouduin odottamaan lasta kotiin. Nyt jälkikäteen ajattelen, että sain odottaa häntä. Jokainen lapsi ansaitsee olla odotettu omaan kotiinsa.
Itselleni odotus alkoi idättää pientä läheissijaisvanhemman identiteetin alkua sydämeeni ja samalla kiintymyssuhteen muodostumista lapseen. On eri asia olla täti kuin läheissijaisäiti.
Eksyksissä, kunnes valo alkoi löytää luokse
Jos ei ole saanut yhtään aikaa prosessoida läheissijaisvanhemmuuttaan, alkaa prosessi väistämättä lapsen tulon jälkeen jossain muodossa. Omalla kohdallani muuttui tädin rooli, jollain toisella muuttuu esimerkiksi isovanhemman rooli. Mukaan tulee vanhemmuus ja sen lisäksi perhehoitajan muut tehtävät.
Liki kaksi vuotta sukeltelin uudessa roolissani aika eksyksissäkin.
PRIDE-valmennukseen pääsy oli merkittävä osa kaiken rakentumista vakaammaksi. Näin valmennuksen myötä selkeämmin sekä ymmärsin sijoituksen vaikutukset perheeseeni, lapseen sekä itseeni.
Olen kuvaillut valmennuksen kulkua siten kuin valo olisi alkanut löytää luokseni. Koin tulleeni nähdyksi. Sain tukea ja vahvistusta. Sain ymmärrystä siihen, että en mitenkään voinutkaan olla valmis ja tietää asioista etukäteen. Ymmärsin, että on annettava aikaa muutokselle ja prosessille.
Parhaimmillaan sijaisvanhemmaksi tullaan ajan kanssa, aluksi valmennuksen huomassa. Kuljetaan tietynlaista polkua niin hyvin kuin se on mahdollista etukäteen määritellä.
Läheissijaisvanhemmuutta on harvoin mahdollisuus prosessoida ja punnita etukäteen, ainakaan kovin pitkään. Kun tarve lapsen huostaanotolle tulee, tehdään ensin läheisverkostokartoitus. Se tarkoittaa, että kartoitetaan lapsen mahdolliset läheissijaisvanhemmiksi haluavat läheiset ennen kuin mukaan vaihtoehdoksi tulee valmennettu vieras sijaisperhe.
Tilanne voi olla vaikea läheisille monin tavoin. Usein erilaiset tunteet ohjaavat siinä kohtaa mieltä, eikä perhehoidostakaan tiedetä välttämättä juuri mitään. Hätä lapsen menettämisestä on suuri.
Tämä kohta sijoituksen alussa on hauras mutta merkittävä. Miten läheiset kohdataan, miten edetään kenenkin kohdalla. Mitä kerrotaan tulevasta. Läheisten huomioiminen lopullisesta päätöksestä huolimatta on myös lapsen edun mukaista. Lapsen sijoittaminen koskee kaikkia lapsen läheisiä.
Sadonkorjuun aikaa
On elokuu. Vielä kesän lämpöä, mutta myös sadonkorjuun aikaa.
Omassa läheissijaisvanhemmuudessani taidan elää vähän samankaltaista vaihetta. Lapsi on nuori aikuinen ja itsenäistynyt muutamia vuosia sitten. Hän on yksi lapsistani edelleen.
Tänä keväänä hän ryhtyi puolisonsa kanssa sijaishoitajiksi meidän kahdelle pienelle sijoitetulle lapsellemme. En tiedä, mikä voisi juuri nyt olla paremmin.
Tämän vuoden alussa aloitin Pesäpuussa osa-aikaisena työntekijänä perhehoidon tiimissä. Olen saanut kirjoittaa ja puhua läheissijaisvanhemmuudesta – tehdä kehittämistyötä sen hyväksi – omasta itsestäni käsin. Tuntuu kuin korjaisin satoa kaikista kuluneista 10 vuodesta. Hyvää satoa.
Läheissijaisvanhemmuuteni juhlavuosi. Kyllä, koen että voin juhlia ja iloita!
Terapeutti ja tietokirjailija Maaret Kallion sanoin:
”Suru ja ilo eivät sulje toisiaan pois, vaan ne voivat asettua rinnatusten ja aaltoilla samassa mielessä vuorotellen. Jotta raskasta voi kestää, on viivähdeltävä kaikessa sellaisessa, mikä tuo hyvää, vahvistaa toivoa ja rauhoittaa mieltä.”
Iloa, valoa ja toivoa syksylle!
