Pesäpuun Sisukas-toiminta juurruttaa Sisukas-toimintamallia Suomen kuntiin, jotta sijoitettujen lasten koulupolku olisi turvattu. Jo 11 kuntaa on lähtenyt parantamaan sijoitettujen lasten ja nuorten koulunkäynnin sujuvuutta. Osa näiden kuntien toimijoista kokoontui huhtikuisena keskiviikkona Pesäpuun Helsingin toimiston tiloihin Sisukas-verkostopäivän merkeissä. Päivän teemana oli monitoimijainen yhteistyö ja dialogi.

Jo päivän aloittaneiden aamukahvien aikana kävi selväksi, että lastensuojelun tilanne puhuttaa laajasti eri toimijoita ympäri Suomen. Lastensuojelun piirissä kasvavien lasten tilanteet ovat yksilöllisiä, mutta vaativat selkeitä toimintamalleja heidän kanssaan työskenteleville aikuisille. Päivän mittaan huomattiin, että monitoimijaisen yhteistyön haasteet toistuvat samankaltaisina valtakunnallisesti. Koulujen ja lastensuojelulaitosten välisessä yhteistyössä on kehittämistä.

Pitkään lastensuojelun teemojen parissa työskennellyt Aseman Lapset ry:n rikos- ja konfliktityön tiimipäällikkö ja Edusignaali Oy:n kouluttaja Heikki Turkka piti osallistujille työpajan teemalla Laaja-alainen yhteistyö ja dialogi. Dialogissa tärkeintä on suoraan puhuminen, arvostaminen, kuunteleminen ja odottaminen. Tärkeää ovat myös sensitiivisyys ja reflektio. Dialogi ei ole arvostelun, vaan ymmärtämisen paikka. Dialogin kautta siiloutumista ja resursseja voidaan tehdä näkyviksi.

”Nuorten kanssa päästään melko helposti dialogiin, mutta huolestuttavaa on, jos aikuisten kanssa ei päästä siihen”, Turkka totesi osuvasti. Kaikki ammattilaiset tietävät, mitä dialogisuus on, mutta miten se näkyy ammattilaisten tavoissa olla verkostossa ja yhteydessä kaikkien osapuolten kanssa? Dialogia haastaa myös se, miten päästään sanoista tekoihin.

Systeeminen työote avainasemassa

Kouluja tulee kehittää jatkuvasti yhteiskunnan muutosten mukana. Turvallisen oppimisympäristön rakentaminen haavoittavia kokemuksia kohdanneen lapsen arkeen on äärimmäisen tärkeää. Asioita tulee tässä prosessissa tarkastella systeemisen työn eri näkökulmista. Osallistujia pohditutti etukäteen, miten pystyttäisiin entistä paremmin rakentamaan palveluita asiakasnäkökulmasta niin, ettei kuormiteta palvelurakenteita. Voidaanko osaamisella vahvistaa palveluntarjoajan resilienssiä tai toimintakykyä?

Resurssit puhuttavat: voimavarat menevät johonkin muuhun, aikaa ei ole pysähtyä ja rahaa ei ole laitettavaksi lasten kekseihin, mikä toimii hyvänä vertauskuvana sille, että juuri keksien kaltaisten pienten eleiden myötä lapselle tulee tervetullut olo tilanteissa, joissa hänen asioitaan käsitellään ammattilaisten kanssa. Keskusteluissa nostettiin toisaalta esiin myös myönteisenä asiana, että on paljon kouluja, joissa lapset ovat keskiössä.

Systeeminen konfliktinratkaisu ja prosessinjohtaminen ovat tärkeässä roolissa sijoitetun lapsen koulunkäynnin turvaamisessa. Dialogisuus, kokonaisuuden hahmottaminen, restoratiivisuus, kompleksisuus, suhteiden ymmärtäminen ja luominen sekä systeemisyys toistuvat aiheeseen kytkeytyvinä ilmiöinä. Restoratiivinen filosofia on nähty toimivaksi. Miten kohdata toinen syyllistämättä? Esimerkiksi päihteillä oireilevalta nuorelta tulee kysyä, mitä päihteistä saa, miksi päihteet ovat läsnä nuoren arjessa, vaikuttavatko perheen dynamiikassa olevat asiat päihteidenkäyttöön? Tätä ajatuspolkua seuraamalla päästään oikeiden ratkaisujen äärelle. Jos vain käsketään lopettamaan päihteet, tulos ei ole välttämättä kestävä, koska päihteidenkäytön syihin ei ole käyty käsiksi.

1980-luvulla verkostotyö toimi Suomessa paremmin, vaikka esimerkiksi lastensuojelu on mennyt myös paljon eteenpäin nykyään. 1990-luvun laman myötä puheisiin tuli tulosvastuullisuus. Taloudenpidon nimissä alettiin tuolloin siilouttaa eri toimijoita, jotka miettivät kukin kustannusten säästämistä omista näkökulmistaan käsin. Myös kielen kanssa on tapahtunut siiloutumista: saammeko sanallistettua asiat niin, että asiakkaat ymmärtävät sitä? Samaan aikaan ammattikieltä tarvitaan, jotta asiat hoituvat nopeasti ja tehokkaasti. Kuinka saataisiin purettua nykyjärjestelmä dialogisemmaksi?

Ulla Särkikangas on kuvannut väitöskirjassaan, kuinka palvelurakenteiden parissa työskenneltäessä palveluiden käyttäjistä tehdään helposti palveluiden palvelijoita, jolloin palvelurakenteista selviytymisestä tulee oma kykynsä, vaikka palveluiden tavoite on palvella asiakkaita. Yhdessä todettiin kuitenkin myös, että kaikki rakenteet ovat korjattavissa, koska ne ovat ihmisten tekemiä.

Koulujärjestelmä ja opetussuunnitelma yksilöllisiä koulupolkuja haastamassa

Monesti aikuiset organisoivat järjestelmiä, joihin kaikki lapset eivät istukaan sellaisenaan. Koko koulujärjestelmän tulisi olla dialogisempi. Esimerkiksi lapsi oppii vuorovaikutuksessa ja dialogissa samat asiat kuin kirjoista. Aikuiset sopivat monesti asioita keskenään, jolloin lapsi jää helposti suunnitelmien jalkoihin. Osaavatko opettajat ottaa aidosti huomioon lasten erilaisia taustoja? Mitä opettajat tietävät nuoresta ja nuoren lähiverkostosta tai koulusta, johon nuori sijoitetaan?

”Opetussuunnitelmassa ei oikeasti ole kiire. Kirjat, materiaali ja opettajan oma kiire tekevät kiireen. Opetussuunnitelman ympärille luodaan kiireen tuntua”, päivässä pohdittiin. Mikä ylipäänsä on opetussuunnitelma, miksi se ohjaa meitä niin vahvasti? Kuinka monta kertaa opettaja vertaa materiaalejaan opetussuunnitelmaan?

Kehittämistä tehdään pistemäisesti: uutta luodaan aiemman päälle ilman, että mistään luovutaan. Priorisointia on vaikea tehdä, jos kaikkea pidetään yhtä merkittävänä. Päällekkäisyyttä on myös valtavasti. Voisiko asioita tehdä käytännönläheisemmin? Mitä elämässä tarvitaan peilaten opetussuunnitelmaan?

Opetussuunnitelman ja tuntimäärien äärellä on paljon keskustelua. ”On todella pelottavaa päästää irti opetussuunnitelman ideaaleista”, osallistujat miettivät. Toisesta näkökulmasta voidaan ajatella myös, että lapsella on oikeus saada opetusta, oli hänen tilanteensa millainen tahansa.” Hirveästi yritetään puskea OPS-junaa eteenpäin. Lapsella on 400 tuntia poissaoloa ja sitten mietitään, miten tässä edetään. Pitäisi olla aikaa pysähtyä”, osallistujat pohtivat.

Monitoimijuuden haasteita pohtiessa tunnistetaan opettajien tunnollisuus. Opettaja voi keskittyä asioihin, joita ei ole tehty, ja tämä voi uuvuttaa sekä oppilaan että hänen vanhempansa sekä muut toimijat. Onko oikea hetki puhua tekemättömistä koulutöistä juuri, kun nuori on saatu kiinnittymään kouluun? Opettajilla on hieno pyrkimys hyviin arvosanoihin kaikkien oppilaiden kohdalla, mutta lapsen kanssa tulisi käydä läpi, mitkä ovat hänen omat arvosanatavoitteensa. ”Joskus vitonen voisi olla paras arvosana”, keskustelussa todettiin.

Usein erityisopettajana haluaa korjata asioita, mutta fokus voisikin olla yhteyden luomisessa: lapselle voisikin todeta hänen täydellinen juuri sellaisena kuin hän on. Jos lapsi ei tule kuulluksi, hän ei motivoidu. Kun lapsi saadaan yhteyteen aikuisten kanssa, siitä seuraa yleensä hyvää.

Monitoimijaisuus puhuttaa ja vaatii puolesta puhumista

Monitoimijaisuudessa puhuttaa hyvinvointialueille siirtyminen. Yhteistyötahot ovat kaukana toisistaan: nykyään toimijat eivät välttämättä enää tunne toisiaan, sillä työntekijät eivät ole tuttuja toisilleen. Siiloutumista on tapahtunut ainakin hyvinvointialueiden alkuvaiheessa.

Monitoimijaisuus voi herättää myös vastustusta resurssipuolella, joten monitoimijaisuuden puolesta puhumista tarvitaan. Samaan aikaan päivässä todettiin, että ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että resurssit ovat kohdallaan, kun Sisukas-malli on saatu käyttöön alueella. ”Monitoimijaisuus on kaiken A ja O, ilman sitä ei lasta ja hänen perhettään voi auttaa parhaalla tavalla”, eräs osallistuja totesi. Myös Pesäpuussa halutaan saattaa toimijoita yhteen vuoropuhelun ja kokemusten jakamisen merkeissä. Tunteenpalo sijoitettujen lasten aseman parantamiseksi yhdistää ja kantaa toimijoita eteenpäin. Yhteisen tekemisen arvo nähdään myös laajasti.

Luottamus, yhteinen tavoite ja toisen tunteminen mahdollistavat onnistuneen verkostotyön. Kun toisen toimijan tuntee myös ammattilaisuuden takaa, yhteistyö toimii paremmin. Verkostossa on monesti hankalaa ”astua toisen tontille”. Saako koulusta esimerkiksi ehdottaa sosiaalityöntekijälle, mitä voisi tehdä? Miten edetään hoitoneuvotteluista konkretiaan? Lasten tilanteet vaativat dialogia ammattilaisten välille. Roolien uudelleenjärjestely ja niiden sanoittaminen ovat tärkeitä, ja välillä rooleista on myös tärkeää voida joustaa. ”Jos lapsi oksentaa lattialle, voin hakea siivousvälineet enkä vain odottaa siivoojaa”, eräs osallistuja vertasi.

Jos ei tunne muita toimijoita, odotukset voivat muodostua epärealistisiksi, mikä aiheuttaa väistämättä pettymyksiä osapuolten välille. Myös lastensuojelun työntekijöillä voi olla odotuksia, joita ei ole mahdollista täyttää koulun toimesta. Monitoimijaisuus vaatii siis vahvaa yhteistyötä ja laajoja verkostoja.

Yhteistyöiltapäivät, joihin pyydettäisiin eri toimijat kokoontumaan yhteen ja tutustumaan, saivat laajaa kannatusta osallistujilta. Yhteisten tutustumismahdollisuuksien puute näkyy arjen työssä. Tutustuminen ja läheisiksi tuleminen lisäisivät samalla puolella olemisen tunnetta eri toimijoiden välille. Myös yhteistä arvokeskustelua tarvitaan, vaikkei sille nähtäisikään olevan selkeää syytä.

Välillä iskee epätoivo: mikseivät nuo toiset tee tätä toisin? Loppujen lopuksi omassa vallassa on se, miten itse suhtautuu ja tekee oman osansa.

Sisukas-toimijoiden rooli yhteistyön alkuun saattamisessa on tärkeä

Sisukas-toimijoiden rooli sillanrakentajana on erittäin tärkeä, jotta eri toimijat tulevat kuulluiksi. Sisukas-toimijoilla on haastavakin rooli olla ymmärtäväinen sekä nuoria että muita verkoston toimijoita kohtaan. Alkuun pääseminen vaatii kissan nostamista pöydälle ja haasteiden avointa, jopa tunteellista sanoittamista. Lasta ja hänen omia näkemyksiään tulee kuunnella ja kunnioittaa. Luottamuksen rakentaminen lapsen ja nuoren kanssa vaatii aikaa. Toimitaanko arjessa siten, että vuorovaikutukseen, tunnetaitoihin ja muuhun tärkeään toimintaan järjestetään aidosti aikaa? ”Jos kaikki odottavat toisten tekevän, lopulta kukaan ei tee mitään.”

”Minulle on ollut ahaa-elämys Sisukas-toiminnan kautta siitä, että näille asioille on otettava aikaa. Pitää rauhassa miettiä, mikä on juuri tälle lapselle paras koulupolku. On pakko ottaa aikaa asioille. Opetussuunnitelman sijasta lasta kannattelee monesti aivan muut asiat, kuten oman kaveriporukan löytyminen tai muut inhimillisen tuen muodot”, keskustelussa todettiin. ”Nämä samat asiat pitäisi saada kaikkien toimijoiden ymmärrykseen.”

On iso muutos muuttaa uuteen sijaishuoltopaikkaan toiselle paikkakunnalle. Verkostopäivässä pohdittiin, että lapsella ja hänen ympärillään olevilla aikuisilla voi olla erilaisia näkemyksiä siitä, milloin koulu on hyvä aloittaa muuton jälkeen. Kuinka pitkä on sopiva aika rauhoittua ja asettua uuteen arkeen ja ympäristöön ennen koulun alkua? Koulukin tulee valmistella kunnolla uuteen lapseen, jolloin kiirehtiminen harvoin auttaa pidemmän päälle. Yhteistyön vahvistuminen sijaishuoltopaikan ja lapsen vanhempien välillä on hienoa kehitystä, joka nostettiin erikseen esiin verkostopäivässä myönteisenä kehityskulkuna.

Eri toimijoilla on lisäksi aivan erilaisia tulkintoja niistä eri laeista, jotka vaikuttavat lapsen elämään. Miten hallinnollisista kaavoista saataisiin luotua menetelmiä eri ammattilaisten käyttöön, kun kohdataan moniammatillisia toimijoita? Tarvittaisiin ehdottomasti enemmän aikaa pysähtyä sen äärelle, että kaikki olisivat samalla linjalla etenemisestä sekä siitä, mihin lakiin tehtävät toimenpiteet pohjaavat. Sisukas on tarjonnut koulutusta ja laintulkinta-apua esimerkiksi kotikuntalaskutukseen liittyen.

Neuvonpitokoulutusta tarvitaan myös. On paljon menetelmiä olemassa, mutta niitä tulisi myös käyttää. Miten käytännöt saataisiin yhtenäisiksi koko maassa? Ahdistuksen äärellä voi palata perusasioihin ja miettiä, kuinka omassa Sisukas-työssä voi edistää monitoimijaista yhteistyötä ja yhteisiä käytäntöjä.

Mentorointia on tarjottu eri kuntiin Sisukas-tiimeille ja avainhenkilöille. Sisukas-mentoriin voi olla yhteydessä, kun jokin asia mietityttää. Mentoroinnissa esiin nousseita asioita ovat olleet muun muassa kotikuntalaskutus, haastavat oppilastilanteet ja yksilölliset opetusjärjestelyt, systeeminen verkostotyö ja sen aktivointi toimivaksi työkaluksi, Sisukas-toiminnan aloitus ja mallin jalkauttaminen toimintatavaksi, tiedottaminen sekä Sisukas-tiimien tuen muodot.

Verkostopalavereissa tulisi päästä hierarkkisuudesta aitoon dialogiin

Verkostotyössä pohditaan usein, miksei verkoston yhteistyö toimi parhaalla tavalla. Yhtenä syynä tähän voi olla hierarkkisuus, joka asettaa haasteita dialogisuudelle. Hierarkkisuus tarkoittaa sitä, että eri toimijoiden asema sanelee heidän valtaansa oppilaan tilannetta käsiteltäessä. Miksi hierarkkisuutta syntyy? Miksi verkostopalaverit ovat hierarkkisia? Mikä on nuoren rooli tässä hierarkiassa? On tutkittu, että palaverit voivat mennä pieleen liiallisen hierarkian takia.

Hierarkkisuus näkyy myös hienovaraisesti. Jos nuoren ei anneta puhua, hän ei pääse kertomaan itselleen tärkeistä asioista, jotka vaikuttavat hänen tilanteeseensa. Jos aikuiset ovat rintamana kysymässä kysymyksiään, nuori voi vetäytyä defenssiensä taakse. Nuoren asioita ei tulisi mennä tietämään nuoren puolesta, vaan odottaa, mitä nuori itse kertoo ja antaa hänen kertomilleen asioille ja ideoille mahdollisuus.

Esimerkiksi palaverin puheenjohtajan valinta pystyy romuttamaan hierarkian. Puheenjohtaja voisi olla kuka tahansa toimija. Tällaisia matalan kynnyksen keinoja voi kokeilla helpottamaan hierarkkisuuden asettamia yhteistyön haasteita. Myös esimerkiksi tuolien asettelulla voitaisiin ohjata keskustelua: miten tilanne olisi mahdollisimman luonnollinen kaikille osapuolille?

Hierarkkisuus ei korostu kaikkien työssä, vaan verkostopäivän osallistujat kertoivat myös siitä, kuinka heidän työssään ei näy hierarkkisuutta. Kaikkien työyhteisössä ei välttämättä ole johtajatasoa. Matalahierarkkinen työyhteisö voikin olla eräänlainen saavutettu ideaali, jossa on jo ylitetty hierarkkisuuden haasteet ja päästy aitoon dialogisuuteen ja lapsen oikeuksien toteuttamiseen.

Perusopetusikäisten kohdalla on oppimisen ja koulunkäynnin tuen palavereita ja oppilashuollon palavereita. Lisäksi on hoidon koolle kutsumisen palavereita. Tämä jaottelu selkiyttää myös toimijoiden roolia. Ammattilaiset tulevat eri laintulkinnan lähtökohdista ja olosuhteista, mutta voisiko palaverin järjestelyissä pohtia, kenellä on tarvetta olla läsnä? Onko esihenkilön oltava läsnä palavereissa, entä voidaanko palavereihin tulla tietoisina myös siitä, että aina päätöksentekijät eivät olisikaan paikalla? Miten arviointia voitaisiin yhdistää niin, ettei kaikkia toimijoita tarvita joka palavereihin ”olemaan kuulolla”? Monesti palavereihin pyydetään henkilöitä myös hiukan kestämättömin perustein, kuten sen mukaan, kuka uskaltaa sanoa asioita tai kenellä on talousvastuu.

Palaverin onnistunut kulku

Palaverin alussa tulee määritellä palaverin tavoite. Miksi palaveri on kutsuttu koolle? On helpompi käydä dialogiin, kun tavoite on selvillä. Jos tavoitetta ei tiedetä, palaveri voi jäädä jutustelun asteelle ja aiheuttaa jopa hölmistynyttä oloa jälkikäteen siihen osallistuneille. Palaverit eivät siis aina ole hyvin organisoituja ja tavoitteellisia.

Joskus ongelma on päinvastainen, eli että yksittäisissä palavereissa pyritään ratkaisemaan kaikki asiat kerralla. Monimutkaisten haasteiden edessä voisi olla viisasta pilkkoa iso kokonaisuus pienemmiksi osa-alueiksi ja aikatauluttaa omat palaverinsa kullekin osa-alueelle. On hyvä pysähtyä rauhassa lapsen yksilöllisen tilanteen äärelle, poistaa kiire koko tilanteesta ja keskittyä korjaaviin toimenpiteisiin. Voisiko muutaman kerran vuodessa ottaa vaikkapa yhteisen illallisen, jossa toimijat voisivat tutustua toisiinsa entistä paremmin? Osallistujilla on hyviä kokemuksia myös yhteistyöiltapäivistä, joissa on saatettu erilaisia toimijoita yhteen ja jaettu kokemuksia esimerkiksi ryhmätöiden tai muun yhteisen työskentelyn avulla. Yhteiset kohtaamiset antavat intoa omaan ja myös perspektiiviä muiden toimijoiden työhön. On erittäin tärkeää tuntea verkoston eri toimijat, jotta on helpompi olla yhteydessä heidän kanssaan. Kohtaaminen ja tutustuminen tulisi nähdä arvokkaana osana työtä.

Kaikkien palaverin osapuolten tulisi valmistautua tapaamisiin etukäteen. Palavereiden etukäteisohjeistukset ovat tärkeitä. ”Pohdimme aina, millaiset etukäteisohjeet olisi hyvä laittaa. Niiden laittaminen voi tuntua hiukan hassulta, mutta ne ovat osoittautuneet todella tärkeiksi”, eräs osallistuja totesi.

Verkostopalaveri tarvitsee henkilön, joka johtaa sitä. On myös hyvä pohtia, että puheenjohtajan valinta on eri asia kuin se, että kaikki mahdollistavat keskustelun onnistumisen omalta osaltaan. Kun tajuaa, että keskustelu alkaa mennä pieleen, miten saisikin hypättyä keskustelun pysäyttäjän rooliin? Miten tilanne rakennetaan kaikille turvalliseksi ja hyväksi, erityisesti nuorelle? Ainakin hyvän dialogin sääntöjen tulee olla selvillä kaikille palaveriin tultaessa. Kaikilla pitää olla mahdollisuus puhua ja tulla kuulluiksi, eikä kenellekään tarvitsisi tulla myöskään jyrän roolia. Keskusteluun nousi kiinnostavasti sekin, miten niin sanottu huono palaveri pysäytetään. Mistä saisi rohkeutta pysähtyä siihen, että nyt emme ole lapsen asialla?

Palaverin jälkeen on hyvä miettiä hetki sitä, miten yhteistyö onnistui. Esimerkiksi palaverin vetäjän on hyvä suorittaa itsereflektiota itsestään palaverin vetäjänä: tuliko lapsi kuulluksi? Entä miten tilanne  on ollut aiemmissa palavereissa tästä näkökulmasta? Kiinnostavana huomiona nousi esiin myös kysymys siitä, kuinka moni ammattilainen on oikeasti kohdannut oppilaan kasvotusten? Jos toimijat ovat 100–200 kilometrin päässä, ollaanko aina etänä? Millaisia seurauksia tällä on nuoren kannalta?

Palavereita pidetään lasten hyväksi

Ammattilaisia voi turhauttaa se, ettei palavereissa yksinkertaisesti tiedetä kaikkea, jolloin puhe saattaa jämähtää yleiselle tasolle sen sijaan, että puhuttaisiin asioista niiden oikeilla nimillä. Missä palavereissa lapsen ja nuoren tulee olla itse läsnä, milloin tarvitaan aikuisten keskinäistä purkamista? Yhteistyö ei voi toimia, jos nuoresta itsestään ei saada yhteistyökumppania. Miten tehdä palavereista sellaisia, että lapsen ja nuoren on hyvä olla? Toiminnallisuus ja yhteinen tekeminen mahdollistavat aidon dialogin. Kannattaa hyödyntää välineitä, jotka auttavat lasta ja nuorta osallistumaan. Ammattilaiset saattavat myös jopa pelätä sitä, mitä nuori itse sanoo. Aikuisilla saattaa olla selvät suunnitelmat nuoren varalle, mutta nuorelta kysyttäessä tilanne onkin aivan erilainen. Nuoren puolesta ei saa alkaa arvuutella tai tietää.

Palaveriin latautuu paljon erilaisia odotuksia ja ajatuksia siitä, että lapsen tilanteessa pitäisi päästä eteenpäin. Entä, jos palaveri ajateltaisiinkin ajaksi, jota käytetään asian edistämiseen, vaikkei juuri yksittäisessä palaverissa päästäisikään konkretian tasolle? Tuleeko asioita pakottaa eteenpäin, vaikka tarvetta olisi vielä pysähtyä? Asiat tulisi sanoittaa ääneen ja tarpeita käydä yhteisesti läpi.

Parhaimmillaan palaverit kannattelevat lapsen tilannetta pitkän aikaa palaverin jälkeen, vaikkei konkreettisia ratkaisuja tulisikaan. Notkahduksia tulee, mutta palaverit auttavat pääsemään taas oikealle raiteelle. Joskus on parempi myöntää, ettei tilanteeseen nyt ole esittää selkeää, konkreettista ratkaisua. Ratkaisun pakottaminen voi joskus pahentaa tilannetta.

Palaverit tulee rakentaa sen mukaan, miten oppilas pystyy niistä suoriutumaan. Oppilaan itsensä mukanaolo on yleensä välttämätöntä. On tärkeää, että eri osallistujien roolit sanoitetaan etenkin murrosikäiselle nuorelle. Oppilaan itsensä kanssa voidaan myös puhua siitä, keitä palavereihin kutsutaan ja keitä ei. Nuorelle pitää tulla se olo, että kaikki palaverissa olevat aikuiset tekevät jotain hänen eteensä. Kestääkö ammattilaisten itsetunto sitä, että nuori itse lähtee määrittelemään eri toimijoiden tärkeyttä omassa tilanteessaan? Nuorelle tulee myös kertoa jo ennen palaveria, mihin hän voi valittaa, mikäli ei ole tyytyväinen päätökseen.

Nuorille viranomaisten työ voi näyttäytyä niin sanotun negatiivisen cv:n listaamisena tai katteettomien lupausten arkistona. HOJKS, hoito- ja kasvatussuunnitelma, asiakassuunnitelma, epikriisit ja yhteenvedot vilisevät puheissa, mutta missä on nuori itse? Nuorten elämässä näkyvät perhesuhteet, kaverit ja vapaa-aika, mutta toisinaan myös esimerkiksi päihteet. Viranomaisilla puolestaan korostuu viranomaismaailma. Kaikkialla puhutaan, että asioita tehdään ”viran puolesta”, mutta kun saa nuoren ja perheen tavoitteista kiinni, ollaan oikeiden asioiden äärellä.

Miten verkostopalaverista saisi restoratiivisen, korjaavan kokemuksen? Miten nuori kokee palaverin? Ammattilaiset itse saavat monesti palavereista onnistumisen kokemuksia, mutta saako nuori niitä? Nuorelta tulisi aina kysyä, mitä hän on saanut palaverista ja miten tilanne etenee hänen näkökulmastaan. Aikuisten olisi hyvä miettiä aina, ketä varten työtä tehdään.

Lopuksi

On täysin hyväksyttyä hengähtää ainaisen ratkaisujen keksimisen sijasta. Monitoimijaisessa verkostoyhteistyössä aikaa tulisi käyttää väkisin puskemisen sijasta kannatteluun, pysähtymiseen, ajatteluun ja tarvittaessa myös aikalisän ottamiseen. Jokainen myös työstää omaa työtään eri tavalla. Harva malli siirtyy omaan työhön sellaisenaan, vaan oivallukset saattavat tulla esimerkiksi seuraavan päivän lenkillä. Myös esimerkiksi kirjallisuus saattaa tarjota omaan työhön kiinnostavia uusia ajatuksia ja konkreettisia vinkkejä.

Kaikkien toimijoiden tulisi aina muistaa, että lapsi on kaiken työskentelyn keskiössä. Vaikka kyseessä on itsestäänselvyys, se tulee palauttaa mieleen uudestaan ja uudestaan, sillä se unohtuu herkästi kiireessä ja tulospaineissa. Lapsen oikeuksien sopimuksen artiklat sanelevat toimintaa yli muiden lakien. Lapsen oikeudet onkin hyvä tankata aina uudestaan, vaikka perusopetuslaissa ne mainitaan vain kerran. Opetussuunnitelma ei saa olla tärkeintä koulussa, vaan tärkeintä ovat lapset. Emme saa menettää lapsia, verkostopäivässä todettiin yksimielisesti.

Kun kohdalle osuu kriisi, kiire lakkaa. ”Joskus asioiden täytyy kriisiytyä, jotta niiden äärelle päästään aidosti”, Heikki Turkka painotti. Hän myös muistutti, että kaikki, mikä on rikottu vuorovaikutuksessa, voidaan myös korjata vuorovaikutuksessa.

Lopuksi osallistujat saivat kiteyttää verkostopäivän yhteen sanaan. Näitä sanoja olivat esimerkiksi arvot, oppilas, innostus, toivo ja yhteys. Pesäpuu kiittää lämpimästi kaikkia verkostopäivän osallistujia aktiivisesta ja inspiroivasta keskustelusta sekä Heikki Turkkaa kiinnostavista ja puhuttelevista näkökulmista tähän yhteiseen asiaamme!

Lue myös Pesäpuun Sisukas-toiminnan kehittämispäälliköiden Christine Välivaaran ja Hanna-Leena Niemelän sekä erityisasiantuntija Tuulikki Löppösen Lapsen oikeuksien blogiin kirjoittama teksti Käytämmekö aikaa tuskastumiseen vai dialogiin?