“Omista vauva-ajoista mulla on tosi vähän muistikuvia, tietenkin. Ja mun elämäntarina on muodostunut myöhemmin sen perusteella mitä sukulaiset on musta kertoneet, mitä valokuvia musta on otettu ja mitä kirjauksia musta on lastensuojelussa tehty. Tosi pitkään mä en edes tiennyt, että mä olin ollut vauvana sijoitettuna, ja se tuli muistaakseni tietoon vasta, kun olin noin teini-ikäinen, ja mun täti mainitsi siitä jotenkin ohimennen.”
– sijaishuollosta aikuistunut
Olemme Pikku-Tiikerit-hankkeessa pysähtyneet 0–2-vuotiaiden, sijaishuollon asiakkaina olevien lasten oikeuksien ja osallisuuden äärelle yhdessä monien yhteistyökumppaneiden kanssa. Osana hanketta tarkastelussa on myös elämäntarinan rakentuminen sijaishuollon pienimpien näkökulmasta.
Ensimmäiset elinvuodet ovat hyvin merkityksellinen ajanjakso ihmisen elämässä. Lyhyessä ajassa tapahtuu kehitystä ja oppimista niin fyysisesti, psyykkisesti, sosiaalisesti kuin emotionaalisesti. Päivittäin ja viikoittain voi tapahtua suuriakin harppauksia esimerkiksi vuorovaikutus- ja leikkitaidoissa sekä puheen ja liikunnallisten taitojen kehityksessä. Lisäksi hyvin pienet arkiset hetket voivat näytellä isoa roolia vauvan ja taaperon senastisessa elämässä. On kuitenkin aikuisista kiinni, kuinka paljon lapselle jää talletettuja muistoja näistä vuosista.
Sijaishuollossa pienenkin lapsen asuinpaikka voi vaihtua useita kertoja, mikä haastaa hänen kehityksessään ja elämässään tapahtuvien asioiden tallentamista sekä säilymistä hänen mukanaan. Aikuisten vastuu elämätarinan palasten kokoajina ja tallettajina korostuu entisestään näiden muutosten keskellä.
“Edelleen kuitenkin toivon, että olisipa minusta kirjoitettu enemmän. Ja kumpa joku lastensuojelun työntekijä olisi jo lastensuojelun asiakkuuden aikana kertonut minulle omasta menneisyydestäni ja vauva-ajasta.”
– sijaishuollosta aikuistunut
Ajatuksia ja tunteita voi herättää lapsen oikeus tietää juurensa. ”Mistä olen tullut?”, ”Millaiseen sukuun olen syntynyt?” tai ”Mitä syntymävanhempani minusta ajattelivat, kun kuulivat minusta ensimmäistä kertaa?” ovat esimerkkejä kysymyksistä, joita moni sijaishuollossa oleva nuori ja sieltä aikuistunut miettii. Miten voisimme sijaishuollossa vahvistaa pienen lapsen oikeutta tietää juurensa, ja samalla antaa mahdollisuuden kiinnittyä turvallisesti nykyisen asuinpaikan aikuisiin? Miten tässä asiassa asettuvat suhteessa toisiinsa lapsen oikeus saada tietoa ja lapsen oikeus suojeluun?
Jokainen lapsi on arvokas ja ainutlaatuinen. Jokaisen lastensuojelun piirissä olevan lapsen tarina on yksilöllinen. Siksi ei ole oikein antaa yhtä ohjetta siihen, kuinka ja milloin oman elämän asioita tulisi lapsen kanssa käsitellä. Lapsena sijoituksia kokeneet, jo aikuistuneet henkilöt viestivät kuitenkin vahvasti, että turvallisten aikuisten ympäröimänä jo pienelle lapselle on hyvä kertoa rehellisesti hänen elämäntarinaansa liittyvistä asioista, etenkin jos hän niistä kysyy. Lapsi aistii herkästi, mikäli jotain yritetään peitellä, ja epätietoisuudessa eläminen voi kuormittaa jo pientäkin lasta suuresti.
Kun elämäntarinan palasia on tallennettu varhaislapsuudesta alkaen, auttaa se myös perhehoitajaa tai työntekijää tehtävässään vastata lapsen kysymyksiin hänen omasta historiastaan.
”En koskaan oppinut tuntemaan äitiäni, enkä ole leikki-iän jälkeen ollut yhteydessä isääni, jolloin vauva-ajan elämäntarinan muodostuminen on ollut muiden läheisten aikuisten, valokuvien sekä lastensuojelun dokumenttien varassa. Siinä missä lastensuojelun dokumentit ovat viranomaisille tietoa tapaamisista ja tapahtumista lapsen elämässä, ne kirjoittavat samalla lapsen historiaa ja elämäntarinaa.”
– sijaishuollosta aikuistunut
Hankkeen aikana olen saanut kuulla lukuisia hyviä esimerkkejä siitä, miten luovasti perhehoitajat ja lastensuojelun työntekijät tallettavat ylös asioita lasta itseään varten. Joku on koonnut muistojen laatikon, toinen täyttänyt jonkinlaista vauvakirjaa ja kolmas koonnut valokuvakirjan lapsen elämän tärkeistä virstanpylväistä. Joku on kerännyt listaa lapsen elämään jossain kohtaa kuuluneista/yhä kuuluvista ihmisistä ja toinen skannannut asiakastietojärjestelmään lapsen piirustuksia tai perhehoitajan kirjauksia lapsesta, muutamia esimerkkejä mainitakseni.
Keskusteltuamme useiden perhehoitajien, työntekijöiden ja sijaishuollosta aikuistuneiden kanssa, meille on vahvistunut, että varhaislapsuus on eritoten elämäntarinan palasten keräämisen aikaa. Palasten, joita hyödyntämällä lapsi tai nuori voi myöhemmin elämässään rakentaa elämäntarinaansa ja oppia tuntemaan juuriaan edes jossain määrin. Näiden palasten kerääminen ei voi olla yhden ihmisen varassa, vaan siinä voivat olla mukana niin perhehoitajat, työntekijät, sukulaiset kuin läheiset – kaikki lapsen elämään eri vaiheissa kuuluvat ihmiset.
Ajattelen, että näiden yksittäisiltä ja pieniltä palasilta näyttävien asioiden tallettaminen on arvostuksen ja rakkauden osoitus lapselle.
