20 vuotta Pesäpuussa – tietoa, taitoja ja toivoa

Huhtikuun puolessa välissä tuli 20 vuotta siitä, kun aloitin työni Pesäpuussa. Silloin toimistot sijaitsivat Jyväskylän Kauppakadulla vanhan talon kahdessa kerroksessa ja Helsingissä yhtenä huoneena Miessakkien toimistossa. Meitä taisi olla yhteensä kahdeksan. Silloin toiminnot pyörivät pitkälti PRIDE-ohjelman ympärillä, joten työntekijöiden ensimmäinen tehtävä oli PRIDE-valmentajakoulutukseen osallistuminen. Koulutus avasikin todella hienosti ja koskettavasti sen, miten monipuolisessa maailmassa toimimme, kun autamme Pesäpuussa lapsia kasvun polulle.

Lapsilähtöinen työskentely oli vasta alkamassa Suomessa. Ensimmäiset vuoteni koulutinkin sitä ympäri Suomea Pesäpuussa niin ikään jo yli 20 vuotta työskennelleen Christine Välivaaran ja monen muun kollegan kanssa. Noista vuosista on jäänyt mieleen hyviä kohtaamisia, hauskoja sattumuksia ja mukavia muistoja. Pian lapsilähtöisen työskentelyn kouluttamisen jälkeen aloin kuitenkin kehittää nuorten kokemusasiantuntijuutta yhdessä Selviytyjät-ryhmän kanssa, ja siitä alkoi ihan uusi tarina. Syntyi paljon uutta. Syntyi Nuorten foorumin konsepti, joka on vielä tänäänkin aivan uskomattoman toimiva ja hieno!

Asutuessani Pesäpuun ovesta sisälle vuonna 2004 tiesin, että työ Pesäpuussa on merkityksellistä, mutta en osannut edes haaveilla, että siitä tulisi elämäntehtäväni. Valtion koulukodeilla vuosia aiemmin sytytetty kipinä sijaishuollossa olevien nuorten auttamiseen syttyi Pesäpuussa entistä vahvempana.

Nyt kun katson taaksepäin, huomaan, että samat teemat ovat seuranneet läpi työurani. Nuorisotyön opintojeni lopputyö käsitteli koulukodissa olevien tyttöjen seksuaalisuutta, ja psykologian graduni Stakes-ajoilta keräämiäni sijaishuollossa olevien lasten ja nuorten elämäntarinoita. Koulukodissa sain vapaasti tehdä nuorten kanssa taidelähtöistä työskentelyä. Kirjoitimme näytelmiä, teimme lauluja, maalasimme ja juttelimme. Jo silloin ymmärsin taiteen metaforisen suojan, jonka rakas ystäväni, nyt jo edesmennyt Päivi Känkänen sanallisti väitöskirjassaan käsitteeksi. Päivin mukaan ”taide antaa symbolisen etäisyyden ja metaforisen suojan asioiden käsittelyyn – taiteen avulla voidaan antaa muoto jollekin kipeälle ja vaikeasti lähestyttävälle asialle tai jollekin sellaiselle, jonka olemassaoloa ei edes tunnista”.

En silloin koulukodissa ymmärtänyt toiminnan syvempää merkitystä. Vasta mennessäni Stakesiin Marjatta Bardyn vetämään Huosta-projektiin, ymmärsin, että se, mitä tein koulukodissa olevien nuorten kanssa oli elämäntarinatyöskentelyä taiteen keinoin. Koulukodissa nuorten kanssa kirjoitimme kaksi näytelmää. Ensimmäinen käsitteli kuningaskuntaa, jossa kukaan ei ollut iloinen, ja toinen tyttöä ja karhua.

Tyttö ja karhu -näytelmässä surullinen ja epätoivoinen tyttö tapaa sirkuksesta karanneen karhun. Karhuylijumala taikoo karhun tytöksi ja tytön karhuksi. Tyttö pääsee karhuna nauttimaan karhuperheestä ja metsän vapaudesta, mutta karhu ei kestä ihmiselämän paineita, vaan masentuu. ”Haluaisin olla kotona metsässä marjojen keskellä. Siellä, missä tuoksuu elämältä.” Tulee yö. Molemmat nukkuvat. Valot sammuvat. Musiikki soi hiljaisella. Valot voimistuvat ja molemmat heräävät metsästä perheen keskeltä.

Nuorten kirjoittamat näytelmät kertoivat ajattomista teemoista, kuten selviytymisestä, hyväksymisestä ja keinojen löytämisestä vaikeassa tilanteessa. En ole koskaan tavannut nuorta tai aikuista, jonka toiveena ja kaipuuna ei olisi selviytyminen. Se voi olla piilossa, mutta toivo paremmasta on olemassa. Onneksi ihminen on hyvin kekseliäs löytämään parhaan mahdollisen keinon selviytyä vaikeista tilanteista. Vaikka keinot voivat olla hyvin anarkistisia, turvattomia tai riskialttiita, niillä on kuitenkin siihen hetkeen hyvä tarkoitus.

Pesäpuu on vahva lasten osallisuuden vahvistamisen edelläkävijä. Muistan, miten osallisuutta vastustettiin joskus koulutuksissa hyvinkin kovaäänisesti. Nyt tällaiset puheet ovat hyvin absurdeja, sillä osallisuus on sisäänrakennettu moniin eri työmenetelmiin, kuten ratkaisukeskeisyyteen, traumainformaatioon, systeemiseen työotteeseen ja niin edelleen. Lapset pyritään näkemään entistä enemmän oman elämänsä toimijoina, ja heidän yksilölliset tarpeensa huomioidaan lastensuojelun eri vaiheissa.

Vai onko näin? Onko työmme jo tehty? En usko. Jotain on kuitenkin liikahtanut. Lukiessani Valtion koulukotien yli 100 työntekijän vastauksia henkilöstön Pulssikyselystä ja siihen liittyvistä osallisuutta koskettavista avoimista vastauksista, hämmästykseni oli todella suuri: kukaan ei kyseenalaistanut osallisuutta! Nuorten osallisuudesta ja sen tärkeydestä kirjoitettiin todella ammattilaisin ottein, jopa kauniisti.

Osallisuuden ja vaikuttamisen yhteydessä on pakko sanoa muutama sana Nuorten foorumeista. Se taika, kun vertaisohjaaja vetää päivän ja muut nuoret kuuntelevat ja katsovat, on omaa luokkaansa. Ne katseet muistaa läpi elämän. Kun se huppu, joka on ollut vedettynä silmille, valahtaa pois. Ne silmät! Tai sen tunteen, kun toinen nuori antaa Rakkauspelissä toiselle nuorelle rakkauden voimaelementin. Siihen pysähtyy aika. Voimme vain pysäytyskuvasta tarkastella, mitä suurta tässä oikein tapahtui.

 

Tieto, taito ja toivo – arjen työkaluni

Mielestäni Pesäpuun toiminnassa yhdistyvät tieto, taito ja toivo. Tuomme lapsille, nuorille, aikuisille ja ammattilaisille tietoa monenlaisista asioista. Tarjoamme ammattilaisille tietoa heidän oman ammattitaitonsa vahvistamisesta ja ylläpitämisestä. Me ymmärrämme, että koulutus, valmennus ja kouluttautuminen toimivat lastensuojelussa oleville ammattilaisille suojaavina tekijöinä.

Kuten psykologi Nina Pyykkönen on todennut: ”Kun ymmärtää paremmin, niin osaa toimia ja pysyy myös itse turvassa paremmin.” Tarjoamme konkreettisia, elämyksellisiä ja kokemuksellisia taitoja, joilla altistamme aikuiset lapsen kokemusmaailmaan ja sitä kautta kosketamme myös heidän empatiataitojaan.

Jos olisin nuorena koulukotityöntekijänä ymmärtänyt, ettei empatia riitä, vaan täytyy olla myös paljon tietoa, kuinka paremmin olisikaan voinut nuoria auttaa ja ohjata! Tietojen ja taitojen on hyvä olla tasapainossa. Silloin osaa myös tasapainotella niiden kanssa.

Joskus tarvitaan paljon empatiaa ja vieressä olemista, joskus taas psykoedukaatioita ja sen sanomista, että ”hei, kaikki järjestyy – se mitä nyt koet, on normaalia reaktiota epänormaaliin tilanteeseen”. Tieto voi jäsentää kokemusta. Tieto voi auttaa lasta kertomaan omista kokemuksistaan. Tiedon avulla hän voi saada sanoja sanoittamaan ja ymmärtämään kokemaansa.

Kaikista tärkein työkalu on kuitenkin toivo. Jonkun pitää uskoa ja toivoa lapsen puolesta, jos hän ei siihen itse pysty. Kuten Selviytyjät-kehittäjäryhmän jäsen sanoitti tätä jo yli 10 vuotta sitten: ”Uskomme sinuun – usko sinäkin.”

Toivo kulkee myös puheissamme, kun puhumme lapsista ja nuorista. Ihailin jo silloin joskus Stakes-työssäni, miten Marjatta Bardy puhui aina sijaishuollossa olevista lapsista ja nuorista kunnioittaen ja kauniisti. Tätä ajatusta olen pyrkinyt vaalimaan. Tieto auttaa ymmärtämään ja taito soveltamaan, mutta toivo tarjoaa uskon tulevaisuuteen. Kaikki nämä elementit ovat muodostaneet yhdessä vahvan perustan ja suojan myös tilanteisiin, joissa olen kokenut olevani heikoilla.

Kiitos kollegoille ja yhteistyökumppaneilleni koko sydämestäni, että olen saanut nauttia 20 vuotta teidän viisaudestanne ja lämmöstänne. Monen kanssa olemme jakaneet useat yhteiset vuodet, toisten kanssa tavattu vasta viime viikolla. Suuri kiitos kaikille lapsille ja nuorille, joita olen kohdannut työssäni näiden 20 vuoden aikana, teidän takianne olen tehnyt työtäni ja teen vastakin. Kiitos upeat pomot, Raili ja Jari, luottamuksesta ja uskosta.

Toivotaan, että meillä on vielä monen monta Pesäpuun vuotta edessämme.

Kiitollisena,

Johanna Barkman