Nyt tammikuussa uuden vuoden alkaessa mietin mennyttä vuotta ja alkanutta vuotta. Koin tarvetta pysähtyä tähän. Millainen oli vuoden matka? Mitkä hetket ovat jääneet mieleen? Vuosi oli tiivis ja sisälsi myös työelämässä muutoksia. Osa asioista on kuin sumun peitossa.
Mikä auttoi jaksamaan? Huomasin viime vuonna ajattelevani joitakin asioita kuin taukotupina, pysähtymisen paikkoina. Taukotupaan voi tulla hengähtämään, katsomaan taakse- ja eteenpäin ja kohtaamaan muita samassa paikassa olevia ihmisiä.
Osallistuin Voimauttavan valokuvan ammatilliset perusteet -koulutukseen. Koulutus päättyi syksyllä 2023. Tämä koulutus oli yksi taukotupani.
Laitoin silmät kiinni ja palautin mieleeni itselleni merkittävimmät muistot koulutuksen ajalta. Yllätyin itsekin, kun ensiksi mieleen tulee rakkaus. Niin konkreettisesti katsoimme itseämme ja toista lempeästi ja myötätuntoisesti, rohkeasti ja ylpeästi. Saimme harjoitella näkemistä ja kuulemista. Minulle koulutus merkitsi myös tietynlaisesta kontrollista luopumista.
Onko sillä niin väliä, miltä näytän tai kuulostan kuvissa ja videoissa, kun vain uskallan ja saan tulla katsotuksi omana itsenäni, oman historiani, kerroksellisuuden ja eletyn elämän kanssa? Elämä näkyy katseessani, uurteissani ja muhkuroissani. Oikeastaan aika ihanaa.
Valokuvauksesta tuli kohtaamisen väline, joka auttoi olemaan läsnä, pysähtymään vuorovaikutukseen ja tunneyhteyteen. Koin kuvausparini kunnioittavan minua ja kuulevan sen, mitä ja miten halusin itseäni kuvattavan. Tämän oman hyväksytyksi tulemisen kokemukseni otin mukaan tilanteisiin, joissa itse olin kuvaajana.
Koulutuksen kuvausprojektit liittyivät perheeseen, työhön ja työyhteisöön. Yksi merkittävä prosessi oli sijaissisaruuden kuvaaminen. Kuvasin kahta aikuistunutta sisarusta.
Projekti alkoi sisarusten kutsumisella kuvattaviksi niin kuin he itse halusivat. Se vei aikaa ja välillä ajattelin, että onnistuukohan tämä. Koko ajan tärkeintä oli sijaissisarusten kuunteleminen ja oman suun kiinni pitäminen.
Kuvaaminen on herkkää. Mietin kovasti, miten pidän sisarukset päähenkilöinä ja luovun omista ennakkokäsityksistä ja tulkinnoista, tietämisestä heidän puolestaan. Kuvaustilanteista tuli aivan erilaisia kuin mitä olin kuvitellut tai mitä olisin osannut itse suunnitella. He ohjasivat ja minä kuvasin ja ihastelin.
Kun en ollut päällepäsmärinä, sain nähdä jotakin ihmeellistä ja kaunista. Kamera välissämme lakkasi olemasta este. Siitä tuli väline, jonka kautta sai ilmaista hyväksyntää, uteliaisuutta, myötätuntoa, leikkisyyttä ja rakkautta. Herkistyin sisarusten kanssa, kuten jokaisen ihmisen kanssa, jotka olivat eri kuvausprojekteissa mukana.
Kiitos tästä taukotuvasta kouluttaja Miina Savolaiselle ja huipuille kurssikavereille, jos satutte tätä lukemaan.
Oppeja Sijaissisaruusprojektista
Sijaissisaruusprojektissa huomasin, miten paljon helpompaa kiintymyskeskeinen vuorovaikutus on, kun suostuu ei-tietämiseen ja unohtaa omat tavoitteensa tilanteessa. Uteliaisuus syntyy silloin luonnostaan. Pohjimmaltaan on kyse mentalisaatiosta. Tunnistan, mitä minussa tapahtuu ja ymmärrän, etten oikeastaan voi tietää toisen mielestä, ajatuksista ja tunteista kuin vain sen, mitä hän kertoo minulle.
Viime vuonna pysähdyin kiintymyskeskeisen vuorovaikutuksen taukotuvalle monellakin tavalla, yksin ja yhdessä muiden kanssa Tunnetyöskentelyn ohjaajakoulutuksessa. Mietin myös työhyvinvointia. Miten minussa näkyy leikkisyys, rakkaus, hyväksyntä, uteliaisuus ja empatia suhteessa itseeni?
Kun stressi lisääntyy, huomaan usein leikkisyyden suhteessa itseeni vähenevän. Väistämättä se silloin vähenee myös vuorovaikutuksessa läheisten ja työtovereiden kanssa. Jollakin tavalla leikkisyys on minulle elämän suola. Jollekin toiselle joku muu asia kiintymyskeskeisessä vuorovaikutuksessa saattaa olla stressin mittari. Kiintymyskeskeistä asennetta ei aina voi vain valita. Jos vaikka leikkisyyttä ei tunnu löytyvän, ei se väkisin synny. Silloin minua auttaa pysähtyminen sen äärelle, mitä löytyy, ammentaminen siitä. Leikkisyyskin alkoi taas pikkuhiljaa löytyä, kun antoi sen rauhassa leväten kasvaa.
Sijaissisaruusprojektiin liittyy ajatuksissani erilaisuuden hyväksyminen. Teema liittyy myös tapaamisiin työnohjaajan kanssa vuonna 2023. Nämä tapaamiset olivat taukotupia, joiden jälkeen oli kevyempi jatkaa matkaa. Tapaamisissa oli raskaitakin teemoja liittyen traumaattisiin tilanteisiin, yhteiskunnallisiin muutoksiin, rasismin lisääntymiseen – asioihin, jotka vaikuttavat myös lastensuojeluun. Miten yhteiskunnassamme turvataan lapsille ja nuorille turvallisia paikkoja, joissa voi olla oma itsensä, eikä tarvitse pelätä? Millaisia olisivat turvalliset taukotuvat lastensuojelun prosesseissa lasten ja nuorten näkökulmasta?
Pelkäsin pienenä koiria ja pakenin koiraa esimerkiksi mummolan syreenimajaan, vaikka majaan oli koirankin helppo päästä. Silti se säilyi turvapaikkana mielessäni. Pikkuveljeni kutsui syreenimajaa kukkaseksi ja kysyi joskus, onko se Sirpa siellä kukkasen takana piilossa. Siellähän minä. Olen edelleenkin vielä joskus siellä mielikuvissani pysähtymässä tunnistelemaan omia tunteita ja ajatuksia. Ihmettelemässä. Se on yksi taukotupani, turvapaikkani, jonne voin mielessäni palata tänäkin vuonna.
Mitkä ovat sinun taukotupiasi ja turvapaikkojasi?
Pesäpuu järjestää vuosittain Tunnetyöskentelyn ohjaajakoulutuksen sijaishuollon työntekijöille ja perhehoitajille. Koulutuksessa harjoitellaan mentalisaatiota ja kiintymyskeskeistä vuorovaikutusta. Seuraava avoin koulutus järjestetään 9.–10.10. ja 31.10.2024. Meiltä voi myös tilata koulutuksen omalle organisaatiolle.
Kuvana omakuva, kuvaaja Päivi Ropilo Voimauttavan valokuvan ammatilliset perusteet -koulutuksessa.
