Vauvat ja taaperot ovat erityinen ryhmä, jolla on ikään ja kehitystasoon liittyviä tarpeita. Pesäpuun Pikku-Tiikerit-hankkeen kartoituksessa pääsin selvittämään 0–2-vuotiaiden lasten osallisuuden esteitä ja mahdollisuuksia lastensuojelun sijaishuollossa ja perhehoidossa. Kyselyn raportti julkaistaan vuodenvaihteessa, mutta minun on pakko jakaa muutama tärkeä ajatus teille jo nyt.
Kyselyyn vastanneiden perhehoitajien ja lastensuojelun työntekijöiden tarve tuoda esiin sijaishuollon pienimpien kanssa työskentelyn haasteita yllätti minut positiivisesti. Kyselyyn saatiin 218 vastausta ympäri Suomea (21 eri hyvinvointialueelta!), ja lähes jokainen vastaaja oli pysähtynyt pohtimaan ja kirjoittamaan ajatuksiaan avoimiin kysymyskenttiin. Olen otettu siitä, että vastaajat olivat halunneet avata ajatuksiaan ja osallistua näin kehittämistyöhön vauvojen ja taaperoiden puolesta. Vastaajien rehellisyys ja tarkkanäköinen itsereflektio omasta osaamisestaan ja kehittymisen tarpeistaan auttavat hahmottamaan sitä, mitä sijaishuollossa pitäisi pienten näkökulmasta tehdä.
Mitä raportti meille sitten kertoo? Läpileikkaavana huolena vastauksissa näkyi pienen lapsen jääminen aikuisten tarpeiden ja aikataulujen varjoon. Sekä työntekijöillä että perhehoitajilla on ilmiselvä tarve oppia enemmän pienen lapsen kohtaamisesta. He toivoivat myös keinoja siihen, miten lapsen ja läheisten yhteydenpitoa voitaisiin tukea kuormittamatta lasta.
Pienen elämä pitäisi olla aika tasaista, mutta todellisuudessa se on paljon autossa istumista ja eri tapaamisia eri paikoissa. Paljon vaihtuvia ihmisiä.
(lyhytaikainen perhehoitaja)
Kyselyyn vastanneet perhehoitajat ja lastensuojelun työntekijät olivat antaneet monia hyviä ehdotuksia ja kuvanneet jo olemassa olevia toimintakäytäntöjä, joilla lapsen hyvinvointia sijaishuollossa voitaisiin parantaa. Muun muassa perhehoitajan liikkuminen lapsen mukana tapaamisiin tai syntymävanhempien vierailut perhehoitajan kotona tukisivat lapsen turvallisuuden tunnetta. Asuinpaikan muutoksissa vaihto saattaen yhdessä tutun aikuisen kanssa ja lapsentahtisesti tuotiin vaihtoehdoksi äkillisille muutoksille. Vastaajat olivat selvästi pohtineet lapsen kiintymyssuhteiden merkitystä.
Raporttia kirjoittaessani itsekin havahduin siihen, miten suuri kiintymyssuhteiden merkitys lapsen hyvälle hoivalle on. Se, että vauva tai taapero joutuu joustamaan luontaisesta rytmistään tai olemaan erossa turvahenkilöstään, ei ole oikein. Lastensuojelun tulisi vahvemmin tunnistaa, kuka on missäkin vaiheessa lapsen ensisijainen hoivaaja ja tukea lapsen suhdetta häneen. Vaikka perheen jälleenyhdistäminen olisi tavoitteena, voidaan sitä kohden työskennellä huomioiden lapsen kiintymykselliset tarpeet hetkessä. Perhehoitajan tai muun turvallisen henkilön läsnäolo syntymäperheen kohtaamisissa tai pysyvään sijaishuoltopaikkaan tutustuessa on ensiarvoisen tärkeää. Sijaishuollon pienimpien psyykkisen turvallisuuden tukeminen on oltava ykköstavoite arkea suunniteltaessa.
Kyselyn vastaukset herättivät minussa myös pohdintaa siitä, kuka vauvan tai taaperon asioita lopulta ajaa hänen näkökulmastaan käsin. Perhehoitajilla ei aina ole kokonaiskuvaa lapsen taustoista tai tarpeista ja sosiaalityöntekijällä puolestaan ei ole mahdollisuuksia riittävässä määrin olla lasta ja lapsen arkea havainnoimassa. Tarvittaisiin enemmän vuoropuhelua lapsen asioista vastaavien ja lasta hoivaavien henkilöiden kesken. On myös tarpeen pohtia, voisiko lapsen puolestapuhujana olla jokin muu ammattihenkilö, joka voisi keskittyä täysin lapsen näkökulmaan. Esimerkiksi sosiaalityöntekijän nimeäminen erikseen lapselle ja vanhemmille tai edunvalvojan käyttö ovat asioita, joita tulisi nostaa keskusteluun ja joita jo joillain alueilla on kokeiltu.
Lapsen näkökulman ymmärtämiseen tarvitaan osaamista monipuolisten kommunikaatiomenetelmien käytöstä ja ennen kaikkea asennoitumista siihen, että lapsi on sijaishuollon ensisijainen asiakas. Vauvan ja taaperon luontainen vuorovaikuttamisen tapa on kehonkieli. Aikuisen tulee mennä lapsen tasolle, havainnoida, validoida ja vastata lapsen kommunikaatioaloitteisiin. Leikin tai muun yhteisen tekemisen, kuten lukemisen tai kuvakirjojen katselun kautta voidaan tavoitella lapsen mieltä. Kiireettömyys ja lapsentahtisuus kohtaamisissa ovat tärkeitä.
Ajattelen, että lapsen tapaaminen on sosiaalityöntekijän tärkein työtehtävä. Lapsen nähdessä näkee, aistii ja havainnoi asioita, joita ilman tapaamista ei voi tapahtua. Lapsella on oikeus tulla kuulluksi, oli minkä ikäinen tahansa.
(lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä)
Käsitys myös pienestä lapsesta kokonaisena ihmisenä on oleellinen osa päätöksentekoa sijaishuollon sosiaalityöntekijänä. Koen, että lapsesta on oltava elävä kuva mielessä, kun hänen asioitaan hoidetaan.
(lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä)
Edellä kuvatut sitaatit kertovat paljon lapsen ja lapsuuden arvostamisesta. Jokainen lapsi on tärkeä ja ainutlaatuinen tässä hetkessä. Jokainen kohtaaminen lapsen kanssa on tärkeä hänelle nyt ja luo edellytyksiä elämässä pärjäämiselle. Vaikka konkreettisia muistikuvia vauva-ajan sijoituksesta ei jäisikään, kantavat nämä ihmiset joko kohtaamisten tuomaa turvaa tai turvattomuutta mukanaan läpi elämän.
Nyt on aika kehittää yhteiskuntaamme lapsinäkökulmaisempaan suuntaan ja tunnistaa, missä olemme vielä aikuiskeskeisiä ja millä keinoin voisimme osoittaa lapsille enemmän arvostusta. Vaikka kyselymme tulokset viestivät huolesta sijaishuollon kentällä, on lohdullista huomata, että avain muutokseen on kuitenkin jokaisella. Organisaatioiden asenneilmapiiriä ja resursointia ei toki sovi unohtaa, mutta kyllä kyselyyn vastanneet aikuiset osoittivat, että heidän asenteillaan ja teoillaan on se suurin merkitys pienen elämälle. Jokaisen aikuisen tehtävä on kuulla lasta.
Tekstin on kirjoittanut Laura Ortju, kehittäjä Pikku-Tiikerit-hankkeessa. laura.ortju(at)pesapuu.fi.
