Media tuuttaa silmieni eteen juttuja nuorten lisääntyvistä huumekuolemista. Kaikkien nuorimpien huumekuolemat ovat jyrkässä kasvussa Helsingissä. Lisäksi nuorilla on hatarat tiedot päihteidenkäyttöön liittyvistä riskeistä. Aihepiiri on itselleni kovin tärkeä, olenhan viettänyt viimeiset kaksi vuotta ilmiön äärellä tavoitteenani lisätä lastensuojelun henkilöstön osaamista päihteillä oireilevien nuorten auttamiseksi.
Näiltä nuorilta, jotka päihteisiin ovat ajautuneet, puuttuu tietoa ja ymmärrystä aineiden konkreettisista vaaroista. Nuorimmat heistä ovat 11-vuotiaita. On helppoa ymmärtää, että kaduilla opitaan ihan toisenlaisia taitoja kuin mistä aikuiset ja kasvattajat puhuvat. Ja toisaalta on helppoa ymmärtää, ettei 11-vuotiaan kanssa tule aikuinen ajatelleeksi, millainen hänen kokemusmaailmansa on tänä päivänä, ja mistä kaikesta näin ollen tulisi puhua. Aikuiset ja kasvattajat puhuvat päivärytmeistä, riittävästä ravinnosta ja levosta sekä koulunkäynnin tärkeydestä, kun lapsen maailmassa ajankohtaisia asioita voivat olla kaverin suosittelemat päihteet tai netissä leviävät väkivaltavideot.
Lastensuojelun sijaishuollon asiakkailla on monenlaista kokemusta taustallaan. Kokemukset ovat häirinneet normaalia ja ikätasoista kasvua ja kehitystä. Voimavarat ovat menneet johonkin ihan muuhun – omillaan selviytymiseen. Vaihtuvat sosiaalityöntekijät ja vaihtuvat sijoituspaikat varmistavat sen, että lastensuojelu epäonnistuu sille asetetussa tehtävässä, ja rankasti epäonnistuukin.
Uudessa työtehtävässäni lastensuojelun kehittämisjärjestössä pääsen näköalapaikalle kuulemaan, mitä kaikkea kokemusta lastensuojelun asiakkuus ja vuodet sijaishuollossa ovat tuottaneet. Pesäpuun kehittäjäryhmän nuoret ovat todellisia selviytyjiä. Monet heistä kertovat karua tarinaa omillaan pärjäämisestä lastensuojelun viidakossa. Vallankäytön ilmiöistä, joita heihin tämän tästä jo ihan perusarjessakin kohdistuu tai on kohdistunut. Jatkuva kaiken ympäröivän vaihtuminen tuntuu kehossa vielä vuosien jälkeenkin erilaisina valppaustiloina aiheuttaen monenlaista pulmaa arkeen.
Sen lisäksi, että mikään ei ole pysyvää, ammattilaiset tahoillaan ”suojelevat nuoria”. Laitoksissa on vakavia pulmia nuorten päihdeoireilujen kanssa, mutta koska nuoria ei saada hoitojen piiriin, tulee laitosten ottaa vahvempi rooli nuorten auttamiseksi. Aikuisten kielellä ja nykyisessä keinovalikoimassa se tarkoittaa, että suojellaan ”paremmin”, toisin sanoen lisätään rajoitustoimenpiteitä.
Silti nuorten huumekuolemat ovat korkeammalla kuin koskaan, otsikoiden mukaan jyrkässä kasvussa. Kamala kuvaus, kun puhutaan alaikäisistä lapsista.
Nuoret itse kertovat, mitä he kaipaavat. THL:n tuore tutkimus koulukoteihin sijoitetuista nuorista toteaa, että nuoret toivovat enemmän välittämistä ja keskustelua rajoitusten tilalle. Kohtaamista. Puhumista siitä kaikesta, mitä nuoren elämässä on meneillään, ja mitä on ollut ja tapahtunut aiemmin. Näiden nuorten kohdalla se tarkoittaa enenevässä määrin myös huumeidenkäytöstä puhumista, hyvinkin konkreettisella tasolla. Puhumista yliannostuksista ja huumekuolemista sekä siitä, miten toimia näissä tilanteissa.
Mutta tärkeää on kuulla myös kaikki se hyvä, mitä nuori päihteistä saa, ja miksi hän niitä haluaa käyttää. Puhua pitää ihan kaikesta. Moralisoimatta ja neutraalisti. Olkoonkin, että sydänalassa jyskyttää nuoren ikä ja aikuisen luontainen suojelunhalu lapsen turvaamiseksi näiltä kokemuksilta.
THL:n tutkimus tuo esiin senkin, että nuoret kertovat ymmärtävänsä rajoitusten tuoman fyysisen turvan itselleen ja muille. Samanaikaisesti kuitenkin emotionaalinen turvallisuuden tunne vähenee, jolloin luonnollisesti turvattomuus lisääntyy. Syntyy vihaa. Tämä turvattomuus ja viha varastoituvat, ne jäävät odottamaan uutta tilaisuutta purkautua, useimmiten päihteidenkäytöllä. Ilmiö on sama kuin vankiloissa. Kiven sisältä ei pääse pois – kaikki patoutuu sisälle, kun vaihtoehtoja ei ole. Kun luottamusta kehenkään ei synny, kaikki tärkeääkin tärkeämpi hoidollisuus, keskusteluyhteys ja tunteiden käsittely jäävät puuttumaan. Tunteet puretaan lopulta heti tilaisuuden koittaessa niillä keinoilla, jotka on opittu aiemmin.
Oma taustani on vaikeasti riippuvuuteen ajautuneiden asiakkaiden kuntouttamisessa. Puhe kuntoutustyössä on ollut hyvinkin suorasukaista, ja se tuotti itselleni pulmia siirtyessäni töihin lastensuojelun kehittämisjärjestöön. ”Näillä lapsilla ja nuorilla on haavoittavia kokemuksia taustallaan. Ole traumasensitiivinen, koskaan ei voi tietää, mikä triggeröi ketäkin”, yritän opastaa itse itseäni.
Keväällä sain ensimmäisen kehittäjäryhmäni kasaan ja vihdoin pääsin kohtaamaan nuoria. Kysyn heiltä, miten he haluavat tulla kohdatuiksi. Onko aiheita, joista emme puhu?
Vastaus on kaikkialta sama. Puhutaan nyt vihdoin, ihan kaikesta.
