Ei ole olemassa toisia, on vain me

Elämän muutoskohdissa ihmisen mieli helposti kääntyy katsomaan taakse. Minulla on nyt tallainen muutoskohta meneillään: olen siirtymässä Pesäpuun kehittämispäällikön tehtävistä minulle uuteen työhön maahanmuuttajien pariin. Olen siivonnut työhuonetta ja miettinyt Pesäpuun kehittämistyötä ja omaa näköalaani lastensuojelun kehittämistyöhön.

Kolmetoista ja puoli vuotta sitten aloitin Pesäpuussa. Tulin Etelä-Savon varhaisen tuen ja sosiaalityön kehittämisyksiköstä. Kaste-hanke (2008–2011) oli startannut tavoitteenaan muuttaa merkittävästi sosiaali- ja terveydenhuollon kehittämisen rakenteita. Olin aika tuore PRIDE-valmentaja ja lastensuojelutarpeen kouluttajakoulutuksen käynyt. Nämä olivat linkkini Pesäpuuhun ennen kuin aloitin täällä töissä. Ensimmäinen työpäiväni sovittiin toukokuulle 2009 Pesäpuun 10-vuotisjuhliin. Se oli todellakin juhlava tapa aloittaa, ja samalla valtavan hieno perehdytys juuriin – siihen, miksi Pesäpuu on olemassa. 10-vuotisjuhlavuoden teemana oli Lupaus Lapselle. Silloin paperisen juhlalehden pääkirjoituksessa toiminnanjohtaja Raili Back-Kiianmaa toteaa, että lupaus ei ole vain sanoja, vaan sanat ovat Pesäpuussa konkretisoituneet teoiksi, ja että Lupausta Lapselle lunastetaan myös tulevaisuuden tekoina.

Tämä vuosi aloitettiin yhdessä Pesäpuun hallituksen jäsenten ja työntekijöiden kesken rakentaen tulevaa strategiaa, miettien tulevaisuutta. Siitä yli kolmentoista vuoden takaisesta työyhteisöstä Pesäpuu on kasvanut ja työmuodot laajentuneet, mutta edelleen puhuimme samoista tärkeistä asioista. Tässä joitakin niistä: Lapsen pitäminen työmme keskiössä, luottamuksen rakentaminen, yhdessä tekeminen ja kehittäminen, hiljaisten äänten esille nostaminen ja unelmien vaaliminen. Kehittämistyön luonteeseen kuuluu myös uskallus ”nähdä näkyjä”, tarttua tuntemattomaan.

Kohtaamisia on ollut lukuisia näiden vuosien varrella. Uskon siihen, että jokainen kohtaaminen jättää jonkinlaisen jäljen. Kaikkea ei muista, mutta jollain tapaa kaikki kohtaamiset rikastavat omaa elämäntarinaa. Merkitykselliset hetket Pesäpuussa kertovat minusta, mutta yhteisöön kuuluminen on mahdollistanut minulle niiden kohtaamisen. Lukuisat kouluttajakollegat, joihin on saanut tutustua, työyhteisön tuki ja reflektoinnin hetket. Yhteinen hetki kumiveneessä kosken kuohujen pyöriessä ympärillä (jokaisen panos airon käyttäjänä oli ratkaisevan tärkeää), yhteisen rytmin löytäminen harjoituksessa, jossa vain kävelimme yhteisessä tilassa. Luottamus kunkin osaamiseen ja sitä kautta mahdollistuva rohkeus hypätä paikkaamaan äkillisesti sairastunutta kollegaa, verkostot… Luetteloa voisi jatkaa pitkälti. Näissä ilmentyy kuitenkin jotain meidän tiiviistä yhteisöstämme, jossa jokainen on omalla paikallaan ollut lunastamassa Lupausta Lapselle.

Itsensä haastamisen hetkiä on tässä työssä tullut vastaan useita. Heti alkuun sain tehtäväkseni kirjoittaa opasta sukulaissijaisvanhemmuutta harkitseville. Sittemmin viime syksynä tämä opus sai päivitetyn versionsa Opas läheissijaisvanhemmuutta harkitsevalle -nimellä. Näitä ei olisi syntynyt ilman kumppaneita ja yhteistä jakamista. Kokemukset, joita niin lapset, nuoret kuin läheissijaisvanhempina toimineet ovat tuoneet yhteiseen tutkiskeluun, ovat synnyttäneet niitä tekstejä, joita olen saanut kirjoittaa.

Minulla oli pitkä kokemus sosiaalityöstä jo ennen kuin tulin Pesäpuun työhön, ja jo jonkin verran kokemusta kehittämistyöstäkin. Tässä työssä asiakkaiden kanssa yhteiskehittäminen otti kuitenkin suuren loikan eteenpäin. Muistan ensimmäisen kerran, kun istuimme kokoushuoneessamme lastensuojelun asiakkaina olleiden äitien kanssa miettimässä, miten arviointeja tehdään sosiaalityössä. Istuminen siihen pöytään jännitti, omaa rooliaan ja asiantuntijuuttaan joutui puntaroimaan uudella tavalla. Olemme jälkeenpäin tätä hetkeä reflektoineet. Kaikkia jännitti. Kokemusten jakamiseen liittyi paljon tunteita, hyvin henkilökohtaisia asioita. Olen halunnut palata ajatukseen ”ei ole olemassa toisia, on vain me” ja tunnistaa niitä kohtia, joissa eri puolia syntyy, rajoja rakentuu.  Olen kasvanut suurella loikalla tässä, toivon niin, mutta samaan aikaan koko lastensuojelun kentällä kokemusasiantuntijuus on kehittynyt paljon.

Itsensä haastamista oli myös tutkimuksen tekeminen ja sen kautta yritys ymmärtää syvemmin yhteisen arvioinnin kysymystä. Arvioinnit, joita sosiaalityössä tehdään, eivät ole lakanneet kiehtomasta ja haastamasta. Yhteisen arvioinnin jalkautumisessa on vielä paljon tehtävää. Rakenteet ja muotoutunut toimintakulttuuri eivät aina tue yksittäisen työntekijän ponnisteluja. Lukuisissa lastensuojelun arviointien koulutuksissa olemme työntekijöiden ja vanhempien kanssa miettineet, millaiset menettelytavat antaisivat parhaimman kehikon avun ja tuen suunnittelulle ja ohjaamiselle.

Jatkan matkaani nyt toisaalle haastamaan itseäni. Sari Kivistö ja Sami Pihlström ovat kirjansa Toista ajatellen esipuheessa kirjoittaneet: ”Toista voidaan aina ajatella toisin. Miten meidän pitäisi puhua toisesta ihmisestä? Miten pitkälle toista voi ymmärtää? Millainen etäisyys meidän tulisi ottaa toiseen ihmiseen kunnioittaaksemme jokaisen ainutkertaisuutta?” On armollista tunnistaa ja myöntää, ettei osaa, että tarvitsee apua, mutta että yksin ei myöskään tarvitse osata. Kiitän kaikkia, jotka ovat mahdollistaneet minulle tämän oppimisen ja kokemusten matkan Pesäpuun kehittämispäällikkönä.

Jaana Pynnönen, Pesäpuun kehittämispäällikko 2009–2023