Muistan selvästi sen hetken, kun ensimmäisen kerran sanoitin lastensuojeluun liittyviä vihan tunteita oman lähipiirin ulkopuolella. Se oli ensimmäisiä kertoja, kun olin sijaissisaruuden kokemusasiantuntijana mukana perhehoitajien ja perhehoidon työntekijöiden kanssa keskustelemassa sijaishuollosta. Kerroin, että olen usein tuntenut vihan eri sävyjä erilaisissa hetkissä lastensuojelun kontekstissa. Tuo vihan tunne oli itselleni jotain uudenlaista. Koin, etten ollut aiemmin elämässä tuntenut vihaa niin syvällä mielessä ja kehossa. Ajattelin myös, että se viha, jota tunsin, oli jossain määrin ainutlaatuista, sillä se oli liikkeelle panevaa ja tärisyttävää tunnetta, joka ei resonoinut ystävissäni, joilla ei ollut tarttumapintaa lastensuojeluun.
Jakaessani omaa kokemustani vihasta tuossa keskustelussa, se ei resonoinut myöskään perhehoitajissa tai perhehoidon työntekijöissä. Muut sanoittivat enemmänkin kokeneensa sijaishuoltoon liittyen ärsytystä, turhautumista tai surua. Olin pettynyt, ja minut valtasi hetkellisesti tunne siitä, että olin sanonut jotain lastensuojeluun sopimatonta. Sitten ajatukseni kääntyivät ihmetykseen ja ymmärsin, että olemme keskustelussa jonkin hankalan asian äärellä. Ehkä tilanteeseen liittyi myös häpeää tai etäisyyttä omiin tunnekokemuksiin, kun vihasta puhuminen jäi niin lyhyeksi. Jäin itse siinä hetkessä kaipaamaan avoimuutta, ymmärrystä ja vertaisuutta. Vihan tunteen sanoittaminen ärsytyksenä on mitätöivää, eikä se silloin tule kohdatuksi riittävällä tavalla. Toisaalta on tunnistettu, että siellä missä on surua, on myös vihaa, ja näiden kietoutuminen on minusta kiinnostavaa myös suhteessa lastensuojeluun.
Voin edelleenkin todeta, että tuo viha on jättänyt minuun jälkensä ja tunnen elementtejä siitä eri yhteyksissä: sekä henkilökohtaisessa elämässäni että työssäni lastensuojelun kehittäjänä. Omalla kohdallani vihan tunne on kohdistunut erityisesti lastensuojelun rakenteisiin, mutta myös yksittäisiin ihmisiin, jotka ovat kohdelleet minua tai läheisiäni epäoikeudenmukaisesti. Kohdatessani lastensuojelusta kokemusta omaavia nuoria työssäni, huomaan itsessäni tuon saman vihan tunteen, joka on jo minulle tuttu, mutta joka rakentuu uudella tavalla ainutlaatuisissa kohtaamisissa. Minussa leimahtaa vihan liekki esimerkiksi silloin, kun kuulen, että lapsia tai nuoria on kohdeltu kaltoin sijaishuollossa, tai kun heidän arvoaan ei nähdä ja heistä puhutaan rumalla tavalla. Vihan kylkeen lyöttäytyy välillä pettymyksen, surun tai esimerkiksi epätoivon tunteita.
Lastensuojelun kontekstissa kokemani viha liittyy elämäni hankalimpiin asioihin, mutta samalla se on tuonut paljon arvokasta tullessaan esiin. Viha on tehnyt minusta muutoksentekijän ja saanut näkyväksi minulle tärkeät arvot. Olen myös miettinyt, että kokemani viha on ollut osaltaan osoitus siitä rakkaudesta, jota olen saanut kokea lastensuojelun myötä. Olen ollut syvien ja arvokkaiden tunteiden äärellä yhdessä muiden kanssa jo lapsuudestani alkaen. Ajattelen, että kun voimme kokemuksellisesti viipyillä tunteen kaikilla tasoilla, avaa se myös ymmärrystä sekä mahdollisuuksia tulla tutuksi polariteetin toiseen päähän entistä vahvemmin ja syvemmin. Se myös lisää mahdollisuuksia tunnistaa ja asettua toisen vahvojen tunteiden äärelle, ollen näin perusta erityiselle kohtaamisen tavalle. Tästä voimasta minä ammennan energiaa sijaissisaruudessa sekä työssäni nuorten kanssa.
Uskonkin vahvasti siihen, että erilaiset tunteet lastensuojelussa, viha mukaan lukien, ovat erittäin merkityksellisiä. Niiden kuuluu näkyä ja niille kuuluu olla tilaa. Ajatus ei ole millään tavalla uusi ja olenkin ilolla seurannut sitä, miten tunteista puhutaan enemmän ja niiden kohtaamiseen opitaan uusia tapoja ja menetelmiä. Haluaisin kuitenkin haastaa jokaista pohtimaan omia ajattelu- ja toimintatapojaan: saavatko eri osapuolet lastensuojelussa tuntea vihaa, ja miten tuo viha kohdataan? Mitä sinä tarvitset vihan kohtaamiseen, oletko itse valmis olemaan vihan äärellä? Miten viha näyttäytyy vuorovaikutuksessa muiden kanssa? Miten sen saa pois kehosta turvallisella tavalla?
Vihan tunne itsessään ei ole haitallinen, mutta sillä on iso merkitys, mitä vihan tunteen kanssa tekee. Esimerkiksi väkivalta on aina väärin. Viha voi ilmentyä monin eri tavoin myös ilman väkivaltaa, ja keinoja sen käsittelyyn on monenlaisia. Tunteen säätelyyn saattaa välillä tarvita muiden tukea tai sen käsittely voi vaatia tunteen kanssa nähdyksi tulemista. Itselleni on ollut tärkeää se, että olen saanut keskustella lastensuojeluun liittyvästä vihasta esimerkiksi läheisten, vertaisten ja työkavereiden kanssa sekä työnohjauksessa. Välillä viha lannistaa, turhauttaa ja kuormittaa, mutta usein voin käyttää sitä hyödyksi, sillä saan vihasta buustia ja se ohjaa minua oikeiden asioiden äärelle.
Kokisinkin tärkeänä, että voisimme pohtia vihan vaikutuksia yksilöissä ja yhteisöissä sekä laajemminkin yhteiskunnassa. Mielestäni lastensuojelussa on paljon vihaa, emmekä ole olleet riittävästi sen äärellä. Vihaa ei voi ohittaa, sillä se voi olla hyvin pelottavaa tai satuttavaa. Toisaalta viha voi myös lisätä ymmärrystä asioiden merkityksistä ja tuoda positiivisia oivalluksia. Lastensuojelussa vihan tunnistaminen voi tuoda yhteyksiä ihmisten välille katkosten sijaan, kun vihan kanssa voidaan olla yhdessä eikä sen läsnäoloa piiloteta mielen tai kehon kätköihin.
