Mummon, papan, tädin, sedän tai kummin roolista sijaisvanhemman rooliin

Olen saanut olla mukana läheissijaisvanhempien verkkotapaamisilla viime kevään ja tämän syksyn ajan. Koolla on ollut ryhmä, joka on tutkaillut, millaista on läheissijaisvanhemmuus ja miten läheissijaisvanhemman identiteetti perhehoitajana muotoutuu. Puolitoista tuntia, joka keskusteluille kerrallaan on ollut varattuna, on hujahtanut nopeasti. Käsiteltävät teemat ovat herättäneet vilkasta keskustelua, ja vertaiskokemusten jakaminen on ollut tärkeää.

Tämän ryhmän keskustelut vahvistivat ymmärrystäni siitä, että meillä on edelleen paljon tehtävää, jotta sukulaiset tai läheiset, harkitessaan sijaisvanhemmaksi ryhtymistä, saisivat tietoa lastensuojelusta ja sijaisvanhemmuudesta, mahdollisuuden rauhassa pohtia ratkaisuaan, ja että he saisivat tukea sekä ammattilaisilta että vertaisiltaan. Läheissijaisvanhemmuus on yksi sijaisvanhemmuuden muodoista ja kätkee taakseen yhtä monta erilaista tarinaa kuin on läheissijaisvanhempiakin. Tästä huolimatta yhteisiä, erityisiä piirteitä näissä tarinoissa on kuultavissa. Näitä ryhmän kuluessa kokosimme.

Roolimuutos on yksi erityispiirre. Erilaisia rooleja, joista on lapsen läheisverkostosta siirrytty usein hyvin nopeasti sijaisvanhemman rooliin, voisi luetella pitkän listan. Siirtyminen vaikkapa mummon tai tädin roolista kokoaikaisen huolenpitäjän rooliin ei aina suju kivuitta, vaikka rakkautta ja tahtoa onkin. Sijaisvanhempien lisäksi myös lähiverkoston on sopeuduttava näihin muutoksiin.

Toinen erityispiirre ovat monesti kovin kimurantit tilanteet läheisverkostossa ja yhteistyössä, jotka synnyttävät suuria tunteita. Lista on pitkä tässäkin, kun nämä läheisistä perhehoitajiksi ryhtyneet nimesivät viikon varrella nousseita tunteita. Kiitollisuus lapsista, ilo, rakkaus, luottamus elämään, luottamus itseen, ylpeys lapsesta, lämpö, syyllisyys, huono omatunto, hyväksikäytetyksi tulemisen tunne, häpeä, ärsytys, suru, riittämättömyys… muun muassa tällaisia tunteita nousi tunnepilviin, joita kokosimme yhdellä ryhmäkerralla läheissijaisvanhempina toimivien kanssa.

Jokainen vanhempi käy läpi valtavaa tunnekirjoa lapsensa kanssa. Ainakin minä olen käynyt omien kolmen, nyt jo aikuistuneen lapseni kanssa. Toki myös edelleen käyn, eihän äitiys lopu lapsen aikuistumiseen. Kun kuuntelen läheissijaisvanhempina toimivia, kaikki tunteet tuntuvat olevan moninkertaisena vastassa, niin ilossa kuin surussa. Tätä tukevat myös monet tutkimukset: läheissijaisvanhemmuuteen liittyy paljon suuria tunteita. Verkosto, joka on jo entuudestaan tuttu, opettelee uudessa tilanteessa asemoimaan itsensä ja vuorovaikutuksensa uudelleen, etsimään oman paikkansa toimia.

Kuuntelin päivän lakimiestä, joka puhui erilaisista läheisverkostoratkaisuista. Jäin miettimään päivän aikana esille tullutta yhteistoiminnan mahdollisuutta. Kun harkitaan sijoitusratkaisua lapsen edun mukaisesti ja valmistellaan läheisverkostoratkaisua, tulisi huomioida, onko mahdollisuus yhteistoimintaan vanhempien, sijaisvanhempien ja verkoston muiden toimijoiden välillä. Kuinka paljon vaatii viisautta ja aikaa perehtyä asiaan, jotta voisimme mahdollisimman pitkälle ehkäistä ristiriitoja vanhempien välillä ja suvun kesken? Sosiaalitoimen ratkaisut eivät saisi edistää huoltoriitojen syntymistä, vaan ehkäistä niitä. Kaikkea ei voi ennakoida, mutta oman kokemukseni perusteella uskon, että jos pysähtyy ja antaa aikaa keskusteluille, osan ristiriidoista voi ehkäistä tai niiden vaikeuskerrointa pudottaa. Lapsen sosiaalityöntekijä on tärkeä tuki läheissijaisvanhemmallekin yhteydenpidon asioista sovittaessa.

Alkuvaihe lapsen sijoittamisen harkinnassa ja tämän muuttaessa perheeseen ovat tärkeitä. Millaiselle polulle yhteistyö lähtee ja miten varmistutaan lapselle parhaasta mahdollisesta turvasta, hoivasta ja huolenpidosta? Lapsi muuttaa tullessaan monia asioita. Yksi läheissijaisvanhempi kuvasi, että alussa oli useamman kuukauden katkera kalkki, johon joutui sopeutumaan. Tämä tarkoitti oman elämän monien asioiden muuttumista, sen käsittelemistä, että elämältä ikään kuin pohja petti.

Työssäni Pesäpuussa olen saanut kohdata monia läheissijaisvanhempia sekä tavata monia työntekijöitä, jotka valmistelevat läheissijoituksia ja järjestävät tukea asianosaisille. Olen saanut mahdollisuuden myös olla mukana kansainvälisessä konferenssissa peilaamassa meidän Suomen tilannettamme maailmanlaajuisesti. Tämä kaikki toivottavasti näkyy uunituoreessa läheissijaisvanhemmille tarkoitetussa oppaassa.

Salapoliisi Mäyrän 10-vuotisjuhlissa panelisteilta kysyttiin, mihin yhteen asiaan he tahtoisivat suurennuslasilla katsettaan tarkentaa. Tässä yhteydessä haluaisin kiinnittää huomion siihen, ettei kukaan jäisi yksin. Jokaisella, niin lapsella kuin aikuisella – työntekijät mukaan lukien –, olisi mahdollisuus tukeen, vertaiskokemusten jakamiseen ja reflektioon. Jatketaan yhdessä ponnisteluja sen eteen, että työntekijöillä ja läheisillä olisi yhdessä aikaa ja mahdollisuus jakaa tietoa ja tehdä rauhassa harkinta lapsen edun mukaisesta ratkaisusta.