Syksyn pimeässä illassa katulamppu ensin välähtää ja sitten äkkiä kokonaan sammuu, juuri kun olen sen kohdalla. Ylleni leimahtaa tyrmäävä pilkkopimeys. Se tempaisee minut varoittamatta vuosikymmeniä taaksepäin lapsuuteen, jossa hapuilen säkkipimeässä komeron ovenkahvaa, vaikka hyvin tiedän sen olevan lukossa. Seinät tuntuvat lähestyvän ja komeron takaseinän tiivis takkirivi näyttää tuijottavan minua ahnaasti ja tuomitsevasti. Sydän hakkaa, haluan ulos, haluan valoon.
Ohi ajava auto palauttaa minut takaisin tähän hetkeen. En ole komerossa, en vahingossa lukkojen taakse jääneenä. Olen tässä. Nyt on nyt. Minulla ei ole hätää. Silti sydän pomppii peloissaan ja kurkussa puristava, ahdistava tunne lientyy vasta vähän myöhemmin.
Lapsuusmuistot ovat välillä hyvin eläviä. Koetut hetket, ne hyvät ja ne vaikeat, tihkuvat joskus voimallisesti nykyhetkeen. Aika on sillä tavalla huokoista, ettei se ei pysy kiltisti kliinisessä ja kronologisessa järjestyksessä, johon sitä asettelen, vaan se taidokkaasti taipuu, ja kuin haamu, lävistää seinät, esineet ja eletyt vuodet. Lapsuus voi olla vuosikymmenien takana ja samalla yhtä aikaa koko ajan olkapäällä.
Jos muistojen tihkuminen ajan yli on tuttua jokaiselle, on se erityisen tuttua ihmiselle, jolla on traumaattisia kokemuksia taustallaan. Lastensuojelussa kohdataan lapsia, joilla voi olla taustallaan rajujakin kaltoinkohtelun kokemuksia. Nämä lapset ovat voineet joutua monenlaisiin hämmentäviin ja pelottaviin tilanteisiin, joita heidän on mahdotonta ymmärtää. Kun lapsen perustavanlaatuiset tarpeet eivät tule kohdatuksi, koko hänen perusturvallisuutensa järkkyy. Näin voi käydä, jos lapsi esimerkiksi näkee nälkää tai kokee väkivaltaa, jos hän joutuu pelkäämään öisin tai jos hänet jätetään yksin pitkiksi ajoiksi.
Traumaattiset muistot ja tilanteet, joista selviäminen on vaatinut lapselta äärirajojensa yli toimimista, eivät lakkaa olemasta ja vaikuttamasta, vaikka niitä kuinka yrittäisi unohtaa. Ne eivät pysy paikallaan siellä, mihin ne on tiukasti pakattu. Eivätkä ne kysy lupaa tullessaan, vaan rymyävät mielen ovista läpi, milloin haluavat.
Kun järjestämme lasten Kirahvi- ja Salapoliisipäiviä sijaishuollossa asuville lapsille, nousevat usein samat, tietyt teemat tärkeinä esiin. Lapset haluavat puhua unesta, kodista, ruuasta, peloista, tärkeistä läheisistä ja turvallisuudesta. Teemat ovat hyvin konkreettisia, mutta niihin kiteytyy paljon enemmän kuin miltä päälle päin saattaa näyttää: kyse on elintärkeistä asioista.
Tänä vuonna olenkin viettänyt paljon aikaa näiden elintärkeiden asioiden parissa. Järjestimme Pesäpuussa talven ja kevään aikana keskustelutilaisuuksia, joissa sijaishuollossa lapsuuttaan viettäneet, nyt jo aikuistuneet henkilöt, palasivat lapsuuden kokemustensa äärelle. Näissä keskusteluissa tuli ilmi, että lasten kokemien kiintymyssuhteisiin tai kaltoinkohteluun liittyvien traumojen pitkäaikaisia vaikutuksia ei sijaishuollossa aina onnistuta näkemään – sen sijaan ne saattavat uusiutua tai syventyä sijaishuollon aikana.
Aikuisen näkökulmasta lapsen käytös ja reaktiot niin sanottuihin ”tavallisiin asioihin” voivat näyttäytyä ristiriitaisina, vaikeasti tulkittavina tai jopa ”temppuiluina”.
”Kun on kuullut kommenttia koko ajan, että on vaikea ja vaikeahoitoinen lapsi – että jos aikuinen vaan olisi ymmärtänyt, miten itse koen asiat, ruuan, unen, turvallisuuden, niin uskon, että olisin voinut olla vähän helpompi lapsi. Olisi ollut helpompi toipua ja miettiä kuntoutumista.”
Kokosimme sijaishuollosta aikuistuneiden keskusteluista ja perhehoitajien mietteistä sekä pienten, perhehoidossa asuvien lasten kommenteista kirjan Elintärkeitä asioita – ikkuna lapsen kokemusten syvempään ymmärtämiseen. Yllä oleva sitaatti on poimittu sieltä. Kirjaa työstäessämme taas kerran kirkastui, mikä aitiopaikka lastensuojelulla onkaan tarjota lapsille korjaavia kokemuksia ja tukea traumaattisista vaiheista toipumista. Ainutlaatuinen mahdollisuus! Mutta se toki vaatii lastensuojelun piirissä toimivilta aikuisilta erityistä halua ja kykyä ymmärtää ja kuulla lapsia ja heidän kokemuksiaan. Uskallusta työskennellä lapsen kanssa vaikeidenkin asioiden äärellä, lapsentahtisesti.
Kirjoitusprosessin aikana tein aikamatkoja kohti omaa lapsuuttani ja sen aikaista kokemusmaailmaani. Omat pelon ja turvattomuuden kokemukseni ovat ehkä erilaisia kuin sijaishuollossa olleilla, mutta ne ovat totta ja koettua minulle. Niiden tietoinen käsitteleminen tarjoaa välineitä pohtia itseään ja omia tapojaan reagoida ja toimia, mutta antaa myös tarttumapintaa ja uskallusta kohdata toinen ja toisen kokemus. En voi tietää toisen puolesta mitään, mutta voin löytää itsestäni sellaisen kohdan, jonka kautta voin syvemmin ymmärtää toista. Kulkea vierellä ja kuunnella.
Tunnekokemus turvallisuudesta ja hyväksynnästä ei rakennu sormia napsauttamalla, vaan vie aikaa ja tarvitsee toistoja. Arjen hyvissä hetkissä ja positiivisissa kokemuksissa lapselle muodostuu kuva siitä, että hän on oma ainutkertainen ja arvokas itsensä juuri sellaisena kuin on. Silloin syntyy tilaa myös ymmärrykselle, että se kuka minä olen, ei määrity vain niistä asioista, joita minulle on tapahtunut tai millaisissa olosuhteissa olen kasvanut. Tämä hetki on nyt. Tulevaisuus on avoin. Kaikki hyvä on mahdollista.
