”Hei aikuinen, saanks mä vähän vielä lisää maitoa?”
Näin kysyi pieni poika erään pääkaupunkiseudulla sijaitsevan päiväkodin aamiaisella parikymmentä vuotta sitten. Olin sijaisena, tai siis sijaisen sijaisena, ja tein opintojen ohessa satunnaisia lastenhoitajan keikkoja eri päiväkodeissa. Jo tuolloin puhuttiin varhaiskasvatuksen henkilöstövajeesta ja ihmeteltiin varovaisesti sitä, miten löytää nyt ja lähitulevaisuudessa alalle lisää innostuneita ihmisiä. Tuolloin kokonaistilanne oli jollain tavalla vielä hallittavissa ja sijaisia löytyi – ainakin niin puhuttiin. Lapsen silmin tilanne näytti varmasti erilaiselta. Kun kysyin pojalta että ”muistatkos, kun hetki sitten kerroin sulle mikä mun nimi on?”, poika vastasi tomeran virallisesti, aavistuksen ääntään madaltaen ”en mä jaksa enää muistaa, kun joka päivä tulee joku uus tyyppi.”
Se oli surullista kuultavaa. Lapsen oli helpompaa kutsua kaikkia nimellä aikuinen kuin yrittää muistaa sijaisten nimiä. Lisäksi keikkalaisten keskuudessa alkoi leviämään puheet päiväkodeista, jonne ei kannattanut mennä sijaiseksi. Liikaa lapsia, liian vähän aikuisia, koko ajan ”tilanne” päällä.
Muutamissa päiväkodeissa tein pari pidempää sijaisuutta. Niiden aikana ehdin tutustua lapsiin paremmin. Erään sijaisuuteni viimeisenä päivänä olimme ryhmän kanssa tehneet päiväkodin pihalle lumiukkoperheen ja saaneet keittiöstä ihan oikeat porkkanat lumiukkojen neniksi. Lasten riemu oli käsin kosketeltavaa, varsinkin, kun koko viikon oli satanut lunta ja päiväkodin pihamaa oli kuin valkoinen ihmemaa. Vuoroni loppui ennen kuin erään tytön vanhemmat tulivat hakemaan häntä. Kävellessäni kohti porttia tyttö juoksi perääni ja huusi hädissään: ”ethän säkin nyt mene? Et saa mennä, lupaathan tulla maanantaina takas?” Tilanne oli täynnä sekavia tunteita. Halusin olla rehellinen ja kerroin tytölle, että en ole maanantaina tulossa, mutta varmasti joku viikko tulen ja sitten näemme taas. ”Selvä”, tyttö tokaisi. ”Mutta yks juttu, odota…” ja näin kuinka pipo viuhuen tyttö kävi hakemassa yhdeltä lumiukolta nenän ja toi sen minulle. ”Ota tämä mukaan.” Minä otin. Porkkana kädessäni, kyynel silmäkulmassa lähdin kotiin. Emme enää nähneet.
Kuutisen vuotta sitten keikkailin lastenkodissa. Vuoroni alkoi usein sillä, että pitkästä, nimiä täynnä olevasta keikkalaislistasta alettiin soittamaan työntekijää seuraavaan vuoroon – aina ennen, kuin olin ehtinyt kohdata yhtäkään lasta. Kolmisen vuotta sitten kerroin, etten työtilanteeni takia pysty enää keikkailemaan yksikössä. Edelleen saan puheluita sijaisilta samasta paikasta, josko pääsisin sijaiseksi seuraavaan vuoroon. Tilanne ei ole muuttunut.
Kerran sijaistin paikassa, jossa tärisevää ja itkuista päihdekuntoutujaa ei saanut lohduttaa, koska se olisi vienyt aikaa ja työlistallani oli ”muutakin tärkeää tekemistä”. Uhmasin sääntöjä ja pidin häntä kädestä kaksikymmentä minuuttia. Hän kiitti, että pysähdyin hetkeksi. Tein perään toisen työvuoron.
Millaiseen aikuisten maailmaan lapset ja nuoret ovat kasvamassa?
Uutisissa on jo pitkään puhuttu hoitoalan vakavasta henkilöstövajeesta. Varhaiskasvatuksessakin on jo siirrytty puhumaan kriisistä. Kouluterveydenhuollossa on sielläkin henkilöstövajetta. Lastensuojelussa olemme onneksi jo saaneet läpi lakimuutoksen, ja henkilöstömitoituksiin on tulossa muutos koskien sosiaalityöntekijöitä, muttei sekään poista sijaisrallia esim. lastensuojelulaitoksista. Muiden sosiaalialan sektorien ongelmat heijastuvat lähes aina myös lastensuojeluun – tavalla tai toisella.
Moni uupuu, tuntee työpanoksensa riittämättömäksi ja kokee, ettei pysty tekemään työtään hyvin ja laadukkaasti. Tämän viimeisen olen kuullut ja lukenut monta kertaa.
Ettei pysty tekemään työtään hyvin ja laadukkaasti.
Kokemuksena edellinen voi olla musertava koko sydämellään alalla työskentelevälle ihmiselle.
Sosiaalialan työn muuttuminen entistä digitaalisemmaksi on tuonut mukanaan paljon hyvää. Viimeistään korona-aika on opettanut meille sen, että esimerkiksi videopuheluiden ja erilaisten digitaalisten yhteydenpitovälineiden avulla voimme jopa lisätä osallisuutta ja tavoittaa enemmän ja helpommin esimerkiksi nuoria. Lisäksi sosiaalisen median kanavien avulla on helppo viestiä ja vaikuttaa. Ihan vain muutaman esimerkin mainitakseni.
Sosiaalialan auttamistyön ihanteena ja ytimenä onkin aina ollut aito kohtaaminen ja läsnäolo.
Ihminen ihmiselle. Edellisen merkitystä painotetaan niin koulutuksessa kuin työyhteisöissäkin, mutta jokin työn arjessa on silti muuttunut. Koko ajan on hoppu jonnekin. Tunne, että on unohtanut jotain. ”Ai niin, tuokin” on tuttu lausahdus. Koko ajan joku ihan lähellä väsyy ja uupuu.
Arjen työ on muuttunut rikkonaisemmaksi. Päivittäiseen työaikaamme on hivuttautunut mukaan paljon erilaisia aika- ja energiasyöppöjä, joista monet ovat toki välttämättömiä työn kannalta, mutta vievät silti aikaa myös kohtaamisilta.
Monessa sosiaalialan työssä omaan työaikaan pitää osata itseohjautuvasti mahduttaa perustyön lisäksi lisääntyneet palaverit, kaikenlainen dokumentointi, raportointi ja kirjaaminen, erilaisten asteikkojen ja mittareiden opetteleminen ja hallinta sekä mukana oleminen kehittämistyössä ja erilaisissa työryhmissä. Hyvin usein pakettiin tulee mukana vielä paine olla aktiivisesti esillä ja mahdollisesti tuottaa sisältöä sosiaalisen median kanaviin, halliten erilaisia digitaalisia alustoja.
Työajan rajaaminen voi olla haasteellista, kun viestintävälineet tuuttaavat informaatiota ympäri vuorokauden. Siitä huolimatta innostumme olemaan monessa mukana. Työn kuormittavuus kasvaakin hiipien, kun työ- ja vapaa-aika väkisinkin sekoittuvat, kuten niin monella muullakin alalla.
Sosiaalialalle tarvitaan tulevaisuudessa valtavasti auttavia käsipareja, kuuntelevia korvia ja empaattista läsnäoloa. Tarve on tuhansille perustyön tunneille, mutta myös laadukkaalle esimiestyöskentelylle ja johtamiselle.
Jostain syystä avoimia sosiaalialan työpaikkoja on valtavasti, mutta ala ei houkuttele nuoria.
Mitä jos ala ei houkuttele kohta enää aikuisia ammattilaisiakaan?
Hätä on onneksi huomioitu. Sosiaali- ja terveysministeriö on käynnistämässä poikkihallinnollisen ohjelman sosiaali- ja terveysalan henkilöstön riittävyyden ja saatavuuden varmistamiseksi. Ensimmäisiä esityksiä kuultaneen pian, viimeistään aluevaalien alla. On puhuttu myös aloituspaikkojen lisäämisestä oppilaitoksissa, joka sekin toisi aikanaan lisää ammattilaisia alalle. Eri asia on, kuinka heidät saadaan pysymään alalla. Arjen työ saattaa vastavalmistuneesta näyttää ja tuntua hurjalta. Jotteivat alalle valmistuneet karkaisi pois ensimmäisten vuosien jälkeen, sosiaalialan opintoihin kautta linjan olisi tulevaisuudessa hyvä sisällyttää entistä enemmän alan työelämän problematiikan pohdintaa. Ongelmanratkaisukykyä, jatkuvia muutostilanteita, keskeneräisyyden sietämistä ja itsensä johtamista olisi hyvä jollain lailla harjoitella ja käydä läpi jo opintojen aikana. Esimerkiksi moni sosionomiopiskelija työskentelee alalla lähes täysipäiväisesti jo ensimmäisenä opiskeluvuotenaan. Harva haluaa kuitenkaan valmistua väliaikaiseksi aikuiseksi, sijaiseksi tai kiireapulaiseksi työyhteisöön, joka jää etäiseksi ja vieraaksi.
Toivon, että tulevaisuuden työelämässä myös kaikki oheistyö huomioitaisiin resursseja suunnitellessa. Toivon, että henkilöstömitoitukset täysremontoitaisiin ja inhimillistettäisiin. Ihannetavoitteiden määrittelemisen lisäksi tutkittaisiin ensin, mihin arjen työaika oikeasti kuluu. Ihmisten avuntarve on hyvin yksilöllistä ja vointi vaihtelee, joten on luonnollista, että välillä myös henkilökunnan tarve on suurempi – ilman että lisäapu kuitataan tuplavuoroilla ja ylitöillä. Pysyvä vajaaresursseilla tai minimihenkilöstömäärällä toimiminen aiheuttaa jatkuvaa stressiä ja tuottaa muun muassa pahoinvointia, jonka maksumiehinä ovat tulevat sukupolvet. Eikö puhuminen minimiresursseista ole ylipäätään kummallista? omiin korviini minimi kuulostaa sitä, että nenä on juuri ja juuri pinnan yläpuolella ja onnistumisien sijaan selviydytään, arjen tulipaloja täpärästi sammutellen? Emmekö haluaisi parempaa jokainen?
Vietämme parhaillaan Lapsen oikeuksien viikkoa. Jokaisella lapsella on oikeus hyvään kohteluun, niin kodissa, varhaiskasvatuksessa, koulussa kuin sijaishuoltopaikassa. Sijaishuollossa tapahtuvaa kaltoinkohtelua pystytään ennaltaehkäisemään, jos sijaishuoltopaikassa on riittävästi turvallisia aikuisia, jotka osoittavat olevansa kiinnostuneita lapsista, nuorista ja heidän asioistaan. Jotta sijaishuoltopaikka olisi kuin koti, tuntuisi kodilta. Samalla kaavalla – riittävällä määrällä turvallisia, lasten ja nuorten asioista kiinnostuneita aikuisia – pystytään ennaltaehkäisemään myös esimerkiksi koulukiusaamista.
Vasta kun meitä on niin kentällä kuin johtoasemissakin riittävän paljon virkeinä ja hyvinvoivina, pystyvät toteutumaan niin itse määrittelemämme työn tavoitteet, kuin myös aito, kiireetön kohtaaminen, läsnäolo ja välittäminen. Kun nämä toteutuvat, toteutuu myös lapsen hyvä kohtelu.
Kun meillä ei ole liikaa käsissämme ja ehdimme myös hengähtämään, pystymme kehittämään, uudistamaan ja ajattelemaan luovasti.
Hyvää Lapsen oikeuksien viikkoa.
