Hämmästelen joskus, kuinka pienten lasten osallisuus käytännössä vaikuttaa olevan haasteellista, vaikka lapset itsessään ovat äärimmäisen osaavia ja fiksuja keskustelijoita sekä itsensä ilmaisijoita. Kehittämistyössä yhdessä lasten kanssa olen joka kerta haljeta ylpeydestä, kun huomaan, miten ennakkoluulottomasti, rohkeasti, taitavasti ja avoimesti lapset pystyvät tulemaan mukaan käsittelemään vaikeita, toisinaan abstraktejakin aiheita kanssamme.
Eräässä kirahvityön eli 3–5-vuotiaiden lasten osallisuuden kehittämistoiminnan tapaamisessa leikimme ja rakensimme lapsen kanssa Duploilla. Käsittelimme yhdessä miltä tuntuu ja mikä auttaa, kun kotona oli sattunut pelottavia tapahtumia. Lapsella ja meillä ei ollut täydellistä yhteistä kieltä, mutta se ei estänyt lasta ilmaisemasta tärkeää viestiään oman kodin merkityksestä siellä olevasta pelosta huolimatta.
6–10-vuotiaiden lasten kanssa olemme Salapoliisipäivissä käsitelleet muun muassa turvallisuutta, pelkoa, ikävää, kivaa kotikäyntiä, perhettä ja rakkautta. Jokainen kehittämishetki on avartanut minulle lasten ajatus- ja kokemusmaailmaa. Kunnioitan lasten tapaa sanoa asioita suoraan ja rehellisesti, sekä nimetä käsiteltävien teemojen ydinasiat. Esimerkiksi rakkauden tai turvan kokemisessa lasten mielestä keskeistä ovat syli, auttava aikuinen, ruoka, oma sänky, lukitut ovet ja välittämistä ilmaisevat sanat. Nämä ovat ydinasioita, jotka pitävät meidät ihmiset hengissä. Lapset ovat auttaneet minua antamaan niille aiempaa suuremman arvon.
Turhan monesti me aikuiset huolehdimme, mitä lapsilta voi kysyä ja miten. Lapset eivät mielestäni niinkään kummastele keskusteluaiheita, vaan arvioivat enemminkin sitä, voiko ja kannattaako keskusteluun osallistua. Siksi uskonkin, että jos kehittämispäivissämme esiintyy hiljaisia hetkiä, lapset tunnustelevat, onko tilanne tarpeeksi turvallinen, jotta uskaltaa sanoa mitä ajattelee. Lapset varmasti myös arvioivat, mitä kertomastaan seuraa, eivätkä puhu, jos eivät ole tarkoituksesta varmoja. Jos turvallisuutta on riittävästi, lasten on helpompi lähteä työskentelyyn. Lasten kanssa toimiessa korostuu sen välittäminen lapselle, että minä arvostan hänen ajatuksiaan ja kestän ja haluan ne kuulla.
Eräässä Salapoliisipäivässä kysyimme lapsilta, miltä rakkaus näyttää? Yksi lapsi totesi tähän: ”Vähän hävettää tehdä, mutta kai tässä täytyy.” Häntä hävetti, mutta se ei estänyt häntä piirtämästä kaunista punaista sydäntä. Tuota kyseistä sydäntä käytettiin monissa Pesäpuun juhlavuoden materiaalien kuvissa. Kun astuu mukavuusalueiden ulkopuolelle, voi syntyä jotain merkittävää. Meidän aikuistenkin on hyvä uskaltautua mukavuusalueiden ulkopuolelle, sillä osallisuuden haasteet eivät ole lapsista lähtöisiä. Lapset pystyvät kertomaan ja ilmaisemaan itseään, kunhan ympäristö tarjoaa siihen välineitä sekä osoittaa turvallisuutta.
