Helsingin Sanomat julkaisi 7.11.2019 artikkelin nuoresta Viola Walleniuksesta, joka on asettunut Keniaan rakentamaan turvakotia maaseutukylään. Kenialaisen miehensä kanssa hän on ottanut kasvattaakseen seitsenlapsisen orpokatraan. Hänen perheensä elämänilo keskellä armotonta köyhyyttä välittyi artikkelin kuvista ja rivien välistä, ja se sai minut kysymään, mikä hänen valinnoistaan tekee niin palkitsevia? Mitä sellaista Viola ja hänen kaltaisensa uskalikot toteuttavat, jota jokainen meistä voisi rikastaa elämässään? Huomasin kulmikkaassa huoneessani kulmikkaan ruutuni äärellä ajattelevani Violan lapsia osallistumassa arkiseen elämään savimajan liepeillä, taivasalla. Osallisuus on kuin aurinko ja yhteistoiminta kuin virtaava vesi lapsen yhteisöllisen kasvun siemenelle.
Missä konkreettisissa tilanteissa lapsi saa kokea voivansa vaikuttaa hyvällä tavalla vanhempiensa elämässä? Miten löytyy oma paikka maailmassa, itsen merkitys muille? Nykyään tiedämme hyvin, että niin innoittavat kuin rauhoittavatkin kokemukset aikuisen kanssa saavat lapsen tuntemaan oman merkityksellisyytensä. On kuitenkin lapsia, joilla ei ole turvallista, riittävän läsnä olevaa aikuista. Aikuisilla on kiire ja työpäivät ovat pitkiä. Elämme välineellisessä maailmassa, jonka arvomaailma voi hämärtää elämässä oleellisen. Virtuaalitodellisuus tarjoutuu välineeksi yhteyden etsimiselle. Kuitenkin kokemuksellista oivallusta omista ja toisen tunteista ja niiden merkityksestä synnyttää vain eletty aistimuksellinen hetki, joka jaetaan ajassa ja tilassa toisten kanssa.
Mietin Violan lapsia katsellessani, miten meidän suomalaisten luontosuhde on muuttunut. Miten lapset ja aikuiset pääsevät hyvin varustetuista kodeistaan ulos luontoon, tutustumaan itseensä ja toisiinsa odotuksettomasti. Entäpä jos lapsi ei tarvitsekaan niin paljon sanoja ja selityksiä, opetusta ja ohjausta kuin koulutuskeskeisessä kulttuurissamme ajatellaan? Hän voisi saada rautaisannoksen itseluottamusta jopa vähäpuheisen ja emotionaalisesti kömpelön vanhempansa kanssa saadessaan rämpiä tämän perässä tuoksuvassa korvessa ja osallistua teltan pystytykseen sopivan leiripaikan löydyttyä. Entä jos aistimusten sanaton jakaminen yhdessä leirinuotiolla istuksiessa vastapoimittujen sienten kihistessä pannulla herättääkin suuremmassa sylissä olemisen tunteen?
Luontoyhteys tarjoaa jokaiselle mahdollisuuden elämänsä merkitykselliseksi kokemiseen. Luonto on tila, jossa oleilu tekee mahdolliseksi hellittää ajatuksista. Se virittää sisäistä elävyyden tunnetta, erityisaiheetonta olemassaolon iloa, sisäistä luovuutta, johonkin suurempaan kuulumisen kokemusta. Luontoyhteys muistuttaa rentouttavalla tavalla pienuudestamme maailmankaikkeudessa ja sielumme suuruudesta. Se saattaa meidät hyväksymään kaiken keskeneräisyyden, katoavaisuuden ja ainutkertaisuuden. Näin se auttaa hyväksymään myös omien vanhempien puutteellisuudet, minkä jokainen kasvava lapsi ja aikuinen joutuu jotenkin elämässään kohtaamaan ja sulattamaan. Vanhempi itsekin saisi keventää kuormittavaa mielikuvaa ihannevanhemmuudesta jakamalla vanhemmuuden taakkaa luonnon kanssa eli tukemalla lapsen luontosuhdetta.
Luonnossa oleilu auttaa päästämään irti tavanomaisen ajattelun vaatimuksista. Metsän sotkuisuus antaa mielelle tilaa avartua ja rentoutua. Metsä on täydellinen juuri sellaisena kuin se on, sikin sokin sojottavine puineen, katkeilevine oksineen ja sammaloituneine kivineen ja kantoineen. Metsässä tajuamme, ettei kaiken tarvitse olla viimeisteltyä ja kontrolloitua, puurivien suoria tai ajatusten tehoviljeltyjä. Mekin saamme olla paikoin kukoistavia, paikoin murtuneita; yhteydessä ja hyväksyttyjä. Saamme istahtaa puun juurelle, missä liito-orava kurkistaa hiljaa pesästään.
Jukka Mäkelä
lastenpsykiatri ja johtava asiantuntija
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL
Kirjoitus on osa Pesäpuun 20-vuotisjuhlavuoden blogisarjaa. Yhteistyötahojen tuottamat blogit kootaan vuoden päätteeksi julkaisuksi. #Pesäpuu20 #Rakkaudestalapseen