Kirjastoista ei taida enää löytyä vuonna 1981 ilmestynyttä kirjaa Kärlek på tjänstetid, joka käsitteli nimensä mukaisesta rakkautta virka-aikana. Olen muistellut tuon Svante Beckmanin kirjan sisältöä nyt, kun rakkaus on nostettu lastensuojelun teemaksi.
Beckman ja myöhemmin monet hoivatyötä sukupuolitietoisesti tutkineet toivat keskusteluun sen, miten yksityisenä pidettyjä suhdetunteita kuten rakkautta – tai niiden esittämistä – odotetaan palvelu- ja hoiva-alan (nais)työntekijöiltä. Kriitikot muistuttavat, että hoiva- ja palvelutyö edellyttää osaamista eikä vain tunnetta. Tunne voi olla myös valikoivaa ja siksi hoivan ja palvelun ulkopuolelle voivat jäädä ne, jotka eivät herätä rakkauden tunteita.
Samanlaisia teemoja on pohtinut Cecilie Basberg Neuman reaktiona norjalaisten lastensuojelun kokemusasiantuntijoiden kannanotoille rakkaudesta. Hän kirjoitti aiheesta vuonna 2016, toisin sanoen ennen kuin rakkaus tuli osaksi sikäläistä lastensuojelulakia.
Hänen mukaansa rakkausvaatimusten esittäminen haastaa monitasoisesti käsitykset asiantuntijatyöstä ja hyvinvointivaltion palveluista. Hän näkee uhkakuvana sen, jos vaatimukset rakkaudesta otetaan problematisoimatta. Silloin lastensuojelun työntekijöiltä odotetaan vanhempi-lapsi-suhteen mukaista toimintaa. Uhkakuvan toteutumista tukee tämän ajan henki, jonka mukaan pyritään purkamaan asiantuntijaosaamista ja julkisia palveluita. Riittää, että ”rakastaa”. Pelottava skenaario on kuvitella sitä, miten tuo ”rakkaus” puettaisiin ostettavan ja myytävän palvelun kielelle.
Vaikka uhkakuva on ilmeinen, ei vaatimuksia rakkaudesta tule sivuuttakaan. On välttämätöntä puhua rakkaudesta lastensuojelussa lasten ja nuorten kokemuksena. On tärkeää kriittisesti työstää sitä, miten lastensuojelu voi luoda tilaa rakkauden kokemuksille. Työntekijöiden vahva ammatillinen osaaminen ja uudistuminen, lapsia, nuoria ja heidän läheisiään kunnioittavaa kohtaamista tukevat työskentelyolosuhteet ja mahdollisuus toteuttaa eettisesti kestävää lastensuojelua ovat silloin keskiössä.
Sen sijaan, että pyydettäisiin työntekijöitä rakastamaan, edellytetään heiltä vahvaa ammatillista ja eettistä osaamista ja järjestelmältä sen mahdollistamista. Se on edellytys sille, että jokainen lapsi ja nuori voi kokea olevansa arvostettu varttuessaan lastensuojelussa. Ehkä juuri arvostus ja kunnioitus ovatkin niitä asioita, joita ammattilaisilta voi odottaa ”virka-aikana”. Ja nehän ovat jo nyt osa monen ammatin eettistä koodistoa, joiden toteutumista ei voi liiaksi korostaa silloin, kun puhutaan rakkaudesta lastensuojelussa.
Tarja Pösö
professori
Tampereen yliopisto
Lähteet:
Basberg Neuman, C. (2016). Children’s quest for love and professional child protection work: the case of Norway. Scottish Journal of Residential Child Care, 15(3), 103–123.
Beckman, S. (1981) Kärlek på tjänstetid. Om amatörer och professionalle inom vården. Stockholm: Arbetslivscentrum.
Kirjoitus on osa Pesäpuun 20-vuotisjuhlavuoden blogisarjaa. Yhteistyötahojen tuottamat blogit kootaan vuoden päätteeksi julkaisuksi. #Pesäpuu20 #Rakkaudestalapseen
