Vaietusta valoon

Kello soittaa välitunnille. Poistun luokasta hälisevässä joukossa. Koulun pihalla kävellessäni tunnen sekavuutta ja outoa oloa päässäni. Paniikin vallassa ryntään jyskyttämään ovea, joka on lukittu ja jota kukaan ei tule avaamaan. Seuraavassa muistikuvassani herään niityltä useiden satojen metrien päässä koulusta. Päätäni särkee niin että on vaikea nousta ja lähteä liikkeelle. Löydän reppuni ojasta ja huomaan, että olen ”pakomatkallani”  ylittänyt autotien. Terveydenhoitajan avulla selviydyn kotiin äitini hoivattavaksi.

Alakoulun loppupuolella, 70-luvulla, loukkasin pääni tapaturmassa, ja sain sen jälkeen muutaman vuoden ajan epileptisiä tajuttomuuskohtauksia. Sairaus ja kohtauksien pelko tuntuivat painostavilta erityisesti yläkouluun siirryttyäni. Koulupäivissä ei enää ollutkaan turvallista luokanopettajaamme vaan etäisiä aikuisia, suuret oppilasryhmät ja iso koulun piha.  En halunnut juuri kenenkään tietävän sairaudesta, ja itsepintaisesti toimin edelleen kuin muutkin, osallistuin uimahallireissuihin ja pyöräilin kouluun. Pärjäämisen ja salaamisen vimmassa torjuin vanhempieni ja siskoni kannustuksen avoimuuteen ja tuen vastaanottamiseen. Mahdollisten kohtausten tuoma kauhu ja häpeä veivät voimia, ja vaikenemiseni aiheutti koko perheellemme ylimääräistä huolta.

Tänä päivänä puhutaan avoimemmin ongelmista ja sairauksista perheissä. 21-vuotias Elena kertoo lehtiartikkelissa (HS 15.2.2019) univajeestaan ja psykoosityyppisistä aistivääristymistä, joita hän koki ensimmäisen kerran lukiolaisena ja toistamiseen yliopisto-opiskelijana. Aikuiset eivät huomanneet hänen tilanteensa vakavuutta, jota hän itsekin pyrki ensin salaamaan. Lopulta hän kertoi kokemuksistaan terveystarkastuksessa ja sai apua. Toisella kerralla oireiden ilmaantuessa Elena pääsi heti tutun avun piiriin. Hän kuvailee kokevansa ylpeyttä omasta avunhakemisestaan ja kiitollisuutta saamistaan keinoista hallita oireitaan. Elena haluaa kertoa tarinansa avoimesti omalla nimellään ja toivoo, että mielenterveysasioista puhumista ja avoimuuden asennetta lisättäisiin edelleen yhteiskunnassamme.

Saman lehden ”Lasten uutisissa” 16-vuotias Joacim kertoo sairastamastaan syövästä ja paranemisprosessistaan. Hän kuvailee sisarustensa kanssa, miten sairaus järkytti heidän koko perhettään ja kuinka he onnistuivat tukemaan toisiaan. Sisarukset toteavat, että muun muassa tavallisen arjen jatkaminen ja hauskanpitäminen yhdessä olivat tärkeitä Joacimin sairastamisen vuosina. Artikkelissa tuodaan esille myös riskiä, että sisarus saa liian ison painolastin sairaudesta perheessä. Aikuinen voi helpottaa tilannetta puhumalla suoraan ja avoimesti vaikeista asioista ja olemalla herkkä huomaamaan perheen ulkopuolisen avun tarvetta.

Olemme siskoni kanssa myöhemmin puhuneet, millainen taakka sairauteni oli myös hänelle teini-iässä. Samaa koulua käydessämme tarjoutui hänelle turhan vahvaa roolia pikkusiskostaan murehtijana. Häpeälliset asiat ja niiden salaaminen kuormittavat arkea ja nakertavat ihmissuhteita. Nuoren elämässä ne voivat heikentää toimintakykyä ja pahimmillaan lamaannuttaa. Elenan ja Joacimin kaltaiset nuoret antavat esimerkkiä rohkeasta kokemusten jakamisesta ja avunhakemisen viisaudesta. Me aikuiset voimme omilla teoillamme murentaa puhumattomuuden kulttuuria ja osoittaa, ettei kenenkään lapsen tai nuoren tarvitse hävetä itseään ja omaa tarinaansa.

Ilse Niekka,
Perheneuvolan sosiaalityöntekijä, Porvoon kaupunki


Kirjoitus on osa Pesäpuun 20-vuotisjuhlavuoden blogisarjaa. Yhteistyötahojen tuottamat blogit kootaan vuoden päätteeksi julkaisuksi. #Pesäpuu20 #Rakkaudestalapseen