Valmistelin pari viikkoa sitten Sijaissisaruuskoulutusta. Keskustelin erään nuoren aikuisen kanssa, joka muisteli aikaa, jolloin hänen perheeseensä oli liittynyt sijoitettu lapsi. Perheessä oli suunniteltu joulun viettoa, asioita, joita jouluna yhdessä tehtäisiin. ”Puhuuks ne totta vai valetta?”, perheeseen tullut lapsi oli kysynyt häneltä jouluun liittyviä suunnitelmia miettiessään.
Lastensuojelun nuori kokemusasiantuntija kertoi, että luottamus rakentuu turvallisuuden lisääntymisen ja pelon poistamisen kautta. Pelkoa lisää tietämättömyys omista asioista ja oikeuksista. Luottamusta edistää ennakoitavuus eli se, että ymmärtää, mitä tapahtuu ja mitä tulee tapahtumaan. ”Lastensuojelun työntekijöiden pitää selittää, mistä on kyse, puhuu totta.”
Eräs sijaisvanhemmuutta harkitseva soitti ja kertoi olleensa yhteydessä perhehoitoa järjestäviin tahoihin. Jo ennen ennakkovalmennusta hän kertoi tiedostaneensa, että sijaisvanhemmuudessa on kyse tärkeästä ratkaisusta. Mitä mahdollisesti tarkoittaa kiintymyssuhteen rakentaminen, muutokset ajankäytössä, parisuhteessa, koko perheen vuorovaikutuksessa ja siinä, että koti muuttuu yksityisestä julkiseksi? Rakentuuko vuorovaikutus perheen kanssa työskentelevien ihmisten kanssa kaikkia arvostavaksi? Jos sijaisvanhemmuus alkaa, saako varmasti täydennyskoulutusta ja tukea siten, kuin eri tahojen edustajat kertovat? Pitävätkö puheet paikkansa?
Keskustelua totuudenmukaisuudesta käytiin myös sijais- ja adoptiovanhempien PRIDE-valmentajakoulutuksessa. Siellä mietittiin, miten lisätä luottamusta ja turvallisuutta ennakkovalmennuksessa. Koulutuksen osallistujat pohtivat, että turvallisuutta ryhmätapaamisissa edistää muun muassa sovituista asioista kiinni pitäminen, huumori, epävarmuuden salliminen ja sen osoittaminen, että jokainen saa olla oma itsensä. Oppiminen ja kokemusten jakaminen ovat mahdollisia silloin, kun voi osallistua ryhmään vailla pelkoa omasta riittävyydestä tai hyväksytyksi tulemisesta. Mutta entä jos valmennukseen osallistujat eivät puhukaan totta?
Lastenpsykiatri Jukka Mäkelä puhui lokakuussa Pesäpuun Selviytyjät-tiimin Minä selviydyn!? –juhlafoorumissa. Hän kehotti ottamaan lapset ja nuoret vakavasti eli kuuntelemaan kokonaan, mitä lapsella on sanottavaa antamatta sillä hetkellä muun häiritä. ”Varo päättämästä etukäteen, mikä on toisen kannalta totta”, Mäkelä sanoi. Vakavasti ottamista edistää kiinnostus: ”Löydä itsestäsi kunnioittava ja myötätuntoinen uteliaisuus sekä valmius yllättyä ja muuttua itse.”
Mikä meille itse kullekin on totta? Onko toisen totuus samassa tilanteessa erilainen kuin minun? Itse olen huomannut monesti, kuinka paljon oma kokemukseni saattaa erota toisten kokemuksista. Mikä silloin on ”totta tai valetta”? Lasten ohella myös aikuisten välisessä vuorovaikutuksessa olennaista on mahdollisuus tulla kohdatuksi ja kuulluksi oman totuutensa kanssa. Osaanko tehdä omat ajatukseni, näkemykseni ja kokemukseni ymmärrettäviksi niin, että niihin voi liittyä? Dialogiin antautumalla voi yrittää ymmärtää toista ja ottaa vakavasti.