Tapasin vastikään parhaassa työiässä olevaa, elämäniloa pursunnutta ystävääni, joka on sairastunut parantumattomaan sairauteen. Keho lakkaa hiljalleen toimimasta. Oireita hoidetaan, elämänlangan pituudesta ei ole tietoa. Tilanne vetää hiljaiseksi, ei tahdo löytyä sanoja vasten tahtoaan ennenaikaiselle eläkeläiselle. Silloin, kun elämä yllättää, kaikki elämän tauhkan määrä pysähtyy hetkeen. Ystäväni katselee maailmaa uudesta todellisuudesta käsin. Hitaan luopumisen äärellä, kaikki ennen itsestään selvä saa uuden merkityksen. Sairastuminen pysäyttää ja ihminen vaihtaa näkökulmaa. Sitä miettii, mistä kaikesta turhasta onkaan aiemmin murehtinut ja stressannut. Kiire pysähtyy läsnäoloon.
Marraskuisena aamuna neljännesvuosikymmen sitten tunnustelin kiihtyviä polttoja selässäni. Odottelin kuopusta syntyväksi. Katselin tuolloin sairaalan ikkunasta ohi ajavia busseja ja töihinsä arjen rutiineissa kiirehtiviä ihmisiä. Kaikki tuo tuntui minusta etäiseltä. Minun läsnäoloni oli syntymän hetkessä, mikään muu ei ollut tärkeää. Vain tuo hetki, uuden elämän odotus ja sen mukanaan tuoma ilo.
Niin syntymän kuin lähdön hetkessäkin on jotain samaa pyhää ja kaunista. Totaalista läsnäoloa tässä ja nyt. Dialogi alkaa ensimmäisestä henkäyksestä ja päättyy viimeiseen huokaukseen. Elämä väreineen siinä välissä. Me ihmiset olemme olemassa dialogin ja vuorovaikutuksen kautta. Tarvitsemme toisiamme, muuten kuihdumme.
Jo varhaisessa kiintymyssuhteessa rakennamme tapaa olla yhteydessä toisiin. Kiintymyssuhteemme turvallisuudesta riippuen kykymme luottaa toisiin ihmisiin, pätevyyteemme ja omaan arvoomme ihmisinä vaihtelee. Stressaavissa tilanteissa varhaiset kiintymyssuhdemallimme aktivoituvat. Tukeudumme luottavaisesti toisiin tai ehkä yritämme kontrolloida kaikkea ja välttelemme avun pyytämistä. Saatamme räiskähdellä ja toimia ristiriitaisesti, tai äärimmäisessä tapauksessa ajattelumme ja todellisuuden tajumme hajoaa.
Trauman kohdanneilla ja lapsena haavoitetuilla ihmisillä turva, luottamus ja oman arvon ja pystyvyyden tunne on kokenut kolauksen. Turvattomuus voi ilmetä monin tavoin käyttäytymisessä jopa fyysisinä oireina hankaloittaen elämää ja ihmissuhteita. Korjaavan ympäristön ja vuorovaikutuksen tehtävä arjessa on rakastaa, luoda haavoitetuille turvaa, hyväksyntää, toivoa ja luottamusta, myös leikkisyyttä ja iloa. Tehtävä on meillä ”rakkauden ammattilaisilla” yhteinen niin varhaiskasvatuksessa, koulussa, lastensuojelussa kuin terveydenhuollossa ja vanhustyössäkin.
Sijoitetut nuoret kysyvät mahtuuko rakkaus lastensuojeluun. Saman kysymyksen voisi esittää myös muille lasten ja nuorten arjessa mukanaoleville. Läheisten asenteella on merkitystä haastavissa kurveissa elontiellä. Ollaan siis valona toisillemme!
PS.
Päätämme vuoden Särkyvä mieli -seminaarikiertueen 29.11.2018 Saarijärvelle. Koulutuksen tavoitteena on vahvistaa osaamista haavoitettujen lasten hyvinvoinnin ja varhaiskasvatuksen/koulunkäynnin erityiskysymyksissä, lisätä ymmärrystä kiintymyssuhteen ja traumatisoitumisen vaikutuksista lapsen käyttäytymiseen ja tarjota keinoja lasten itsesäätelyn ja selviytyvyyden tukemiseen arjessa.