Uskallatko kohdata?

Olen mielenkiinnolla seurannut kuluneen vuoden aikana keskustelua nuoren kohtaamisesta lastensuojelussa. Kohtaamisen merkitys on noussut toistuvasti myös ratkaisevaksi tekijäksi, kun nuoret puhuvat lastensuojelun monenlaisista teemoista. Olen jäänyt miettimään, että mikä kohtaamisessa on merkityksellistä ja minkälainen on hyvä kohtaaminen. Miksi niin monesti kuitenkin kuulee niistä kokemuksista, kun ei ole löytynyt yhteistä kieltä, ei luottamusta, ei ymmärrystä eikä toiseen ihmiseen saa luotua minkäänlaista yhteyttä?

Mietin niitä lukuisia tilanteita, joissa minut on kohdattu elämäni isojen päätösten ja kysymysten äärellä.  Kun olen vapissut varpaillani, tuntosarvet esillä ja pelokkaana tunnustellut mitä tuleman pitää. Ja sitten toinen ihminen on jollain pienellä, ehkä huomaamattomalla ja tahattomallakin eleellä saanut minut hämmentymään ja lukkiutumaan. Olen nähnyt ja lukenut aikuisen käytöksestä, että hänellä on nyt jotain aivan muuta mielessään, eikä hän oikeastaan edes katso tai näe minua. Eikä kuule, vaikka mielestäni suorastaan huudan apua. Jälkeenpäin olen saanut kuulla, ettei minulla ollut mitään sanottavaa tai mielipidettä. Ja kuinka yksinäiseksi ja tyhmäksi itseni tunsin sen jälkeen.

Muistelen myös niitä tilanteita, kun toisen ihmisen näkeminen on tuonut minulle turvallisen ja huojentuneen olon, sen fiiliksen, että kaikki järjestyy kyllä. Kun hänen kehonsa kieli on kertonut enemmän kuin tuhat sanaa.  Kun olen saanut itkun ja kiukun seasta sanottua kuitenkin pelkoni. Tai kun olen voinut paljastaa unelmoivani jostain pienestä asiasta tai tapahtumasta, ja se on kohtaamisen jälkeen toteutunut. Sillä, mitä minä sanoin, oli sittenkin merkitystä. Ehkä minulla sittenkin on toivoa.

Ajattelen olevani etuoikeutetussa asemassa, sillä saan jollen päivittäin niin ainakin viikoittain kohdata työssäni erilaisista taustoista ja kokemuksista ponnistavia nuoria. Omassa tavassani kohdata toinen ihminen, voin käyttää niitä oppeja, mitä olen elämän varrelta saanut ollessani itse kohdattavan roolissa.

Kun valmistaudun tapaamiseen, tiedän, että minulla on sydämessäni palava tunne siitä, että haluan tavata ja kohdata juuri tämän nuoren. Pyrin osoittamaan pienillä ystävällisillä teoilla, että nuori on todella tervetullut luokseni. Tahdon olla nuoren silmissä inhimillinen ihminen, joka on hänen puolellaan. Kerron nuorelle myös jotain itsestäni, omasta päivästäni ja tekemisistäni.

Haluan kuulla hänen voinnistaan, kuluneesta päivästä, onnistumisista ja peloistakin. Haluan ottaa vastaan myös huolen aiheita, mutta myös iloita nuoren kanssa yhdessä hyvistä asioista. Muistuttelen itseäni siitä, että näkisin jokaisen nuoren omana yksilönään, kaikkine taitoineen ja hienoine ominaisuuksineen. Rohkenen nähdä ja nostaa myös niitä asioita, joissa nuori tarvitsee tukea ja apua. Pitäisi muistaa kysyä nuoren itsensä ajatuksia siitä, kuinka voisi parhaalla mahdollisella tavalla kulkea nuoren rinnalla kohti hänen tavoitteitaan. Nuorelle tulisi antaa mahdollisuus olla myös hiljaa.

Tämä on se ennakkoasetelma, jolla minä pyrin kohtaamaan. En aina onnistu kaikessa, mutta näin asennoituminen on kantanut ainakin tähän asti hedelmää. Moni asia käy huomaamatta toteen. Paljon pieniä suuria asioita, jotka tuntuvat niin itsestään selviltä, mutta miksi ne silti toisinaan unohtuvat?

Olen kuullut paljon puhuttavan kohtaamiseen tarvittavista resursseista ja niiden puutteesta. Kuinka tarvittaisiin enemmän aikaa. Kuinka kohtaamiselle tarvittaisiin enemmän paikkoja. Ajattelen kuitenkin, että hyvään kohtaamiseen ei mene sen kauempaa aikaa kuin siihen vähemmän hedelmälliseen, suorastaan vahingolliseen kohtaamiseen.

Uskon, että merkitykselliseen kohtaamiseen käytettävästä työajasta tapahtuu suurin osa korviemme välissä, ja sen olisi hyvä tapahtua jo ennen ensimmäistäkään kohtaamista. Nuoret tunnistavat ne aikuiset, ketkä tahtovat vilpittömästi kuulla ja olla läsnä. Ensimmäinen hyvä kohtaaminen on luottamuksen rakentamisen vankka alku. Sijaishuollossa kasvaneilla nuorilla on sisään kasvanut kyky lukea ja ymmärtää ympäristöään ja ympärillä olevia aikuisia jo kaukaa. Se on ollut minullakin aikanaan selviytymiskeino, on oltava se kuudes ellei seitsemäs aisti, jolla ennakoida ja pelastaa itsensä monenlaisista tilanteista.

Haluaisin haastaa jokaisen aktiivisesti tarkastelemaan omaa tapaansa ajatella ja nähdä nuoret.
Näemmekö me heidät jokaisen tasavertaisena ja tasa-arvoisena ihmisenä osaltaan rakentamassa tätä yhteiskuntaa ja tulevaisuutta? Näemmekö nuoressa sen kaiken potentiaalin, voiman, taidon, kyvyn ja tahtotilan, senkin, jota joskus tarvitsee hieman herätellä? Sitä kaikkea, mikä kätkeytyy noihin upeisiin nuoriin, sitä kaikkea me tarvitsemme lastensuojelun kehittämiseen. Vuoropuhelun ja luottamuksen luomiseen. Siihen, että ymmärtäisimme toinen toisiamme paremmin ja palvelut vastaisivat tarpeita.

Aikuisten tehtävä on luoda nuorelle turvallinen tila, aika ja paikka, jossa nuori saa olla oma itsensä. Aikuisen tehtävä on luoda yhdessä nuoren kanssa ne työkalut, joilla jokainen nuori voi tuoda mielipiteensä ja ajatuksensa julki. Vain siinä tilassa voidaan rakentaa luottamusta, ja luottamuksen kautta kulkea nuoren rinnalla kohti parempaa huomista ja tulevaisuutta. Vain niin voimme motivoida nuorta ottamaan ohjat omiin käsiinsä ja oikeaan suuntaan. Kuten joku nuori on joskus viisaasti todennut: ”Jokaisessa kohtaamisessa piilee muutoksen voima!”

P.S. Satakunnan lastensuojeluyksikön kehittäjäryhmä Satanuoret ovat laatineet erinomaisen kohtaamisen julistuksen Kohtaamisen 6 koota, jonka löydät sen täältä.