Saksalainen filosofi Martin Heidegger tutkii fenomenologian klassikoihin lukeutuvassa Oleminen ja aika -teoksessaan (1927) merkityksellisen kokemuksen rakenteita. Fenomenologia on kokemuksen ja tietoisuuden tutkimukseen erikoistunut filosofian alue, jonka tehtävänä on kuvailla kokemusta sellaisena kuin se tulee koetuksi ensimmäisen persoonan näkökulmasta.
Vaikka Heideggerin fenomenologiset tutkimukset ovat arvostettuja ja vaikutusvaltaisia, pidetään niitä vaikeasti lähestyttävinä. Syiksi mainitaan useimmiten hänen kryptinen ilmaisunsa ja omintakeiset käsitteelliset valintansa. Oleminen ja aika ei kuitenkaan ole haastava teos vain kielensä takia, vaan sen haastavuus kumpuaa muun muassa siitä, että se kyseenalaistaa monia länsimaisen filosofian ja kulttuurin henkeen kuuluvia ideoita, kuten vahvan luottamuksen teoreettisen järjen autonomiaan ja ennen kaikkea sen mahdollisuuksiin inhimillisen olemassaolon ymmärtämisen keinona.
Syy näiden filosofisten seikkojen esiin nostamiselle on se, että Heideggerin analyysi tunteiden ja ymmärryksen välisestä vuorovaikutuksesta on noussut mieleeni useita kertoja lastensuojelujärjestö Pesäpuun Keski-Suomessa järjestämien nuorisokotien vertaisarviointien aikana. Kokemusasiantuntijan roolissa olen saanut tavata useita rohkeita, viisaita ja omaa tilannettaan seikkaperäisesti reflektoivia nuoria. Tapaamiset ovat koostuneet haastatteluista, jotka minä ja muut kokemusasiantuntijat olemme kehittäneet yhteistyössä Pesäpuun henkilökunnan kanssa. Vaikka haastattelut ovat olleet pääasiallisesti mieltä nostattavia tapahtumia, on niissä ollut myös raskaita puolia. Ne ovat nostattaneet mieltä, sillä nuorten kyvyt sanoittaa omaa menneisyyttään ovat osoittautuneet hämmästyttäviksi. Mutta koska nuorten sanoittamat tarinat sisältävät usein myös tuskallisia puolia, on heidän kuulemisensa henkisesti ja emotionaalisesti raskasta.
Nuorten tarinoiden aiheuttamat emotionaaliset reaktiot ovat nostaneet mieleeni erään sanan, jota Heidegger käyttää kuvaillessaan tunteiden kokemuksellista roolia. Tämä sana on erschließen, joka voidaan kääntää joko ”avaamiseksi” tai “paljastamiseksi”. Heidegger väittää, että tunteiden kokemuksellinen rooli on paljastaa maailma inhimilliselle ymmärrykselle. Avaaminen ei viittaa tässä yhteydessä laatikon tai paketin avaamiseen, vaan sitä tulee verrata pikemminkin valokeilaan, joka sallii paljastamansa olion tai asian ilmetä sille ominaisella tavalla. Tunteet eivät siis ole Heideggerin näkemyksen mukaan vain passiivisesti vastaan otettavia möykkyjä ja ilahduttavia tuulahduksia, vaan ne ovat keinoja tulkita maailmaa eli jäsennellä meitä koskettavien asioiden välisiä suhteita. Esimerkiksi omaa tarinaansa kertovan nuoren edessä koetut arvostuksen ja hämmästyksen tunteet auttavat ymmärtämään heidän elämäänsä, sillä kyseiset tunteet auttavat ylläpitämään erilaisten kokemusmaailmojen ymmärtämisen edellyttämää etäisyyttä itsen ja toisen välillä. Ne antavat nuoren ilmetä sellaisessa valossa, jossa hän tulee käsitettäväksi omana itsenään.
Heideggerin käsitys kyseenalaistaa sen sangen suositun ajatuksen, että tunteet ovat pohjimmiltaan järkeilevän ajattelun ja ajattelun kohteen ”välissä” olevia esteitä, jotka vaikeuttavat asioiden kirkasta havaitsemista ja järkevää arviointia. Tunteilla on heideggerilaisen näkemyksen mukaan olennainen rooli mielekkään todellisuussuhteen jäsentymisessä, sillä ne paljastavat asioita tietyssä valossa, esimerkiksi uhkaavina, houkuttelevina tai ihmeellisinä. Vaikka tunteet asettuvat ”rationaalisen” ja “irrationaalisen” välisen vastakkainasettelun ulkopuolelle, ovat ne tästä huolimatta järjellisen kanssakäymisen välttämätön ehto. Tunteet mahdollistavat järkevän inhimillisen vuorovaikutuksen, sillä ne auttavat ymmärtämään toisia ihmisiä tuntevina ja kokevina oliona. Jos minulla ei olisi tunteita, ei minulla olisi kokonaisvaltaisen ymmärryksen edellyttämää käsitystä siitä, minkälaisilla tavoilla toisten elämää ja ajattelua värittäneet kokemukset liittyvät toisiinsa.
Joku voisi kuitenkin huomauttaa: ”Eikö ihmisten ymmärtäminen ole mahdollista pelkän järjen avulla, siis kokonaan vailla tunteita?”. Heideggerilaiseen fenomenologiaan perustuva vastaus olisi kieltävä. Kieltävä vastaus perustuu siihen seikkaan, että kokemukset eivät yhdisty toisiinsa ulkoisesti – kuten tietokoneeni näppäimistö ja niitä koskettelevat sormeni – vaan sisäisesti ja merkityksellisesti. Tietokone, sormet ja näppäimistö ovat itseriittoisia kappaleita, siinä missä kokemukset eivät ole, sillä ne merkityksellistyvät vasta, kun ne ymmärretään suhteessa ne kokevan ihmisen elämän kokonaisuuteen – johon myös tunteet kuuluvat. Kokemuksia ei voi tarkastella neutraalisti ulkopuolelta käsin, sillä ne määrittävät toinen toisiaan yhdessä virtaavassa, merkityksellisessä ja tunteellisesti värittyneessä kokonaisuudessa. Tämä tarkoittaa sitä, että vasta tuntevana oliona eläminen, kokeminen ja näiden kokemusten kanssa kasvaminen voi auttaa ymmärtämään niitä tapoja, joilla toisten ihmisten kokemukset kerrostuvat ajallisesti, määrittelevät toisiaan ja kytkeytyvät muuhun maailmaan.
Heideggerin teoria on auttanut minua pohtimaan mistä on kyse siinä merkillisessä siteessä, jonka minä ja muut kokemusasiantuntijat olemme tunteneet itsemme ja haastateltavien nuorten välillä. Tuo side syntyy tietyssä ikävaiheessa koetun kärsimyksen ja hämmennyksen pohjalta, mutta ei kuitenkaan ole itsessään pelkkää kärsimystä ja hämmennystä. Se, mihin samaistuminen tapahtuu, on pikemminkin ne tavat, joilla nuoret käsittelevät näitä seikkoja. Kyseessä ovat suojautumisen, voimistumisen, toivomisen ja unohtamisen strategiat, jotka muodostavat eräänlaisen nuorena olemisen kokonaistyylin, jolle tietyt asiat ovat merkityksellisempiä kuin toiset ja jolle on ominaista kiinnittää huomiota sellaisiin seikkoihin, mihin muut nuoret eivät yleensä huomiota kiinnitä. Näiden olemisen tapojen ymmärtäminen onnistuu vain jaettujen tunnepohjaisten kokemusten perustalta mahdollistuvan samaistumisen myötä, mitä ei usein pysty sanallistamaan selkeästi.
Kun tunteet käsitetään Heideggerin viitoittamalla tavalla ymmärrystä tukevina tapoina paljastaa asioita ja asiayhteyksiä, voidaan niiden havaita muodostavan eettisen, rationaalisen ja inhimillisen kanssakäymisen perustan. On ilmeistä, että tällä ei tarkoiteta sitä, että tunteet voivat ratkoa aivopähkinöitä puolestamme, eikä sitä, että ne vapauttaisivat meidät kriittisen ajattelun edellyttämästä ajattelun ankaruuden vaatimuksesta. Edellä sanottua ei toisaalta tule tulkita myöskään siten, että eri tavalla tuntevien ihmisten välillä olisi ylittämätön kuilu, jonka edessä on vaiettava, mikäli keskustelijoiden henkilökohtaiset taustat eivät muistuta toisiaan. Tarkoitan yksinkertaisesti sitä, että tunteiden ja omakohtaisen kokemuksen olemassaoloon tai olemattomuuteen täytyy kyetä suhtautumaan aidosti ymmärryksen toimintaan vaikuttavana tekijänä. Aikuinen ei yksinkertaisesti tavoita vanhemmistaan eroon ajautuneen lapsen kauhua, eikä epävarma lapsi voi tukeutua siihen varmuuteen, jolla aikuinen ihminen voi luottaa elämän kantavuuteen ja asioiden järjestymiseen. Siksi tunteet eivät ole vain järjen ylitettävä este vaan pikemminkin eräänlainen näkökulma, josta käsin oman ajattelumme rajallisuus ja toisen ihmisen erityisyys voivat paljastua sopusoinnussa.
Kokemusasiantuntija Olli Pekka Paananen
Olli-Pekka on ollut mukana kehittämässä Pesäpuun sijaishuollon vertaisarviontia.
