Pohjoismaiden perhehoidon järjestöt kokoontuivat Tukholmassa toukokuun lopulla. Enemmän ja vähemmän keskustelu ja esitykset kietoutuivat lopulta perhehoidon ammatillistumiseen. Ammatillistuminen kytkeytyi osaltaan voimakkaasti pyrkimykseen kasvattaa sijaishuollossa perhehoidon määrää sekä laatua. Laadun osalta keskiöön nousi lapsen mahdollisuus pysyviin ihmissuhteisiin, sisältäen mahdollisuuden ”pysyvästä” huostaanotosta aina perheen jälleenyhdistämiseen paluuna syntymävanhempien luo. Määrän lisäämisen nähtiin taas luovan painetta hoidettavuudeltaan vaativimpien lasten sijoittamisen perhehoitoon. Erityisenä teemana käsittelimme perhehoidon sukulais- ja läheisverkostosijoituksia sekä perhehoidon järjestämistä ja organisoimista suunnitelmallisena kokonaisuutena.
Perhehoidon ammatillistumisen vaikutukset näkyivät esim. Ruotsissa jo 1990-luvulla, jolloin perhehoidon sukulaissijoitukset lähtivät laskuun. Vielä 1980-luvulla perhehoidon sijoituksista 40% oli sukulaissijoituksia. Ammatillistumisen myötä lapsen sukulaiset ja läheisverkosto nähtiin ylisukupolvisena ongelmana. Ruotsissa sukulaissijoitusten laskuun reakoitiin vuosituhannen vaihteessa lainsäädännön uudistamisella. Tällöin sukulais- ja läheisverkostojen kartoitus nostettiin ensisijaiseksi tehtäväksi huostaanottojen yhteydessä. Aktiivisesta toiminnasta huolimatta asenteet sukulaissijoituksiin säilyivät negatiivisina sosiaalityössä, eikä niiden määrää saatu lisättyä.
Tänä päivänä sukulaissijoitusten määrä on koko maassa n. 13% perhehoidon sijoituksista. Pitkäaikainen sukulaissijoituksiin erikoistunut sosiaalityöntekijä kuvailee asennetta tällä hetkellä negatiiviseksi ja toimia passiivisiksi. Ruotsalaistutkimuksessa sukulaisverkoston kartoitus jätettiin tekemättä lähes 80% huostaanotoissa. Norjassa sukulais- ja läheissijoitusten määrä on n. 35% kaikista perhehoidon sijoituksista. Norjassa lainsäädäntö on asettanut sukulais- ja läheissijoitukset ensisijaiseksi. Olisiko tämä yksi mahdollisuus lisätä sukulaissijoituksia myös Suomessa (10%)?
Kaikenlaisen perhehoidon osuuden kasvattaminen vaatii kuitenkin suunnitelmallista, kokonaisvaltaista ja yksilöllistä lapsen ja perheen tarpeista lähtevää tukea. Kansalliset tehokkaat rekrytoinnit tai laadukas ennakkovalmennus eivät vielä takaa laadukasta perhehoitoa. Systeemisessä järjestelmässä ei voi osaoptimoida ja noukkia rusinoita pullasta. Tämä koskee niin perhehoidon koko prosessia rekrytoinnista jälkihuoltoon kuin myös eri toimijoiden saumatonta työpanosta ja tukea perheille.
Norjassa, missä perhehoidon osuus on jopa 80% sijaishuollosta, on perhehoidon organisointi ollut maakuntien vastuulla. Yhtenäisillä toimintamalleilla on saavutettu, ei vain korkea perhehoidon määrä, vaan myös yhdenvertaista perhehoitoa lasten ja perheiden näkökulmasta. Haasteita Norjassakin silti riittää, varsinkin nyt, kun osa maakuntien tehtävistä on siirretty takaisin kuntien vastuulle. Norjan ”perhehoitoliitto” on joutunut palkkaamaan asianajajan perhehoitajien tueksi, koska kunnat ovat aloittaneet uudelleen osaoptimoinnin perhehoidon tuen järjestämisessä. Perhehoidon vastuiden jakautuessa useille toimijoille, on vaarana kokonaisnäkemyksen puuttuminen.
Suomessa on perhehoidossa eletty Ruotsin kaltainen murros siirryttäessä yhä ammatillisempaan perhehoitoon. Tällä hetkellä ammatillistuminen näkyy perhehoidon kilpailutusten kriteereissä mm. vaatimuksina perhehoitajan kokoaikaisuutena. Näiden vaatimusten kautta perhehoitajien riskit ovat kasvaneet toimeentulon osalta. Siirtyminen palkkatyöstä toimeksiantosuhteiseen perhehoitoon voi merkitä monestakin syystä nopeaa lasten sijoitusten katkeamista ja työttömäksi jääntiä.
Ammatillisuuden lisääntymisen myötä voivat odotukset pärjäämisestä omillaan edelleen kasvaa niin perhehoitajilla itsellään kuin myös perhehoidon järjestämisestä vastaavilla kunnilla. Kohtuuttomia odotuksia voi syntyä myös perhehoitajien ennakkovalmennukselle, minkä tarkoituksena ei ole toimia ammatillisena koulutuksena tehtävään, vaan antaa tietoa perhehoitajan tehtävästä ja lasten tarpeista, käynnistää omaa sijaisvanhemmuutta koskeva prosessi sekä lisätä yhteistä ymmärrystä perhehoitajien valmiuksista tehtävään.
Kun riittävät valmiudet on ennakkovalmennuksen aikana yhteisessä arviointiprosessissa todettu, käynnistyy varsinainen vuorovaikutusprosessi lapsen sijoituksen myötä. Lasten yksilöllisten tarpeiden ja perheen tilanteen ohjaamana tuetaan lasta ja perhettä sekä mahdollistetaan mm. vanhempien täydennyskoulutus, työnohjaus ja vertaistuki. Sijoituksen jälkeinen tukiprosessi on tärkeä, riippumatta mikä koulutus vanhemmilla on ennen sijaisvanhemmuutta, koska emme voi tietää lasten yksilöllisiä tarpeita etukäteen.
Laadukkaan perhehoidon edellytys on sen järjestäminen ammattitaitoisesti ja kokonaisvaltaisesti. Ammatillisuuden lisääminen on hyvä asia myös perhehoitajilla, mutta se ei saa merkitä heidän riskiensä kasvamista, tuen määrän vähenemistä, ennakkovalmennuksen väärin ymmärtämistä saatikka lapsen mahdollisuutta päästä hyvin valittuun sukulais- tai läheisperheeseen.
