Viime viikolla Lastensuojelun Keskusliitto järjesti Lasten suojelun kesäpäivät Porvoossa. Teemana oli Sinä ja minä – Du och jag. Aitoja kohtaamisia digitaalisessa ajassa. #Munperheet -hanke sai kunnian pitää näillä kesäpäivillä työpajan.

#Munperheet -hankkeen tavoitteena on luoda edellytyksiä suunnitelmalliselle ja lapsen edun mukaiselle perheen jälleenyhdistämiselle. Halusimme hankkeessamme kuulla ensimmäisenä lasten ja nuorten ajatuksia ja mietteitä, koska me aikuiset olemme usein vahvoja ja lasten ajatukset ja mielipiteet saattavat silloin jäädä aikuisten puheen alle. Nuorten ajatuksia ja tärkeitä viestejä meille aikuisille yhteydenpidosta, kuulemisesta ja perheen jälleenyhdistämisestä olemme koonneet keväällä pidetyn nuorten foorumin pohjalta ’Ketä kuuluu sun perheeseen?’ -videoon, joka julkaistiin kesäpäivillä. Voit katsoa sen .

Suomen Kasper ry:n VOIKUKKIA -toiminnan kautta olemme saaneet käydä keskusteluja myös syntymävanhempien kanssa. Vanhemmat ovat rohkeasti ja avoimesti kertoneet kokemuksistaan lastensuojelussa. Kokemuksia on ollut laidasta laitaan. Moni on kuitenkin nostanut esille kokemuksen lastensuojelutyön mielivaltaisuudesta; kuinka välillä tuntuu siltä, että asioita vain tapahtuu ennakoimattomasti, ilman perusteluja. Ja kuinka vaikealta tuntuu pyytää apua, kun ei oikein tiedä, mitä siitä seuraa.

Lasten kasvatuksessa jokainen vanhempi tarvitsee tukea jossain elämänsä vaiheessa. Keneltä voi ja uskaltaa tukea ja apua pyytää, riippuu varmaankin monesta eri seikasta, esimerkiksi siitä, millainen on vanhemman oma tukiverkosto. Tai siitä, millaista kohtelua on saanut ammattilaisilta elämänsä eri vaiheissa.

Yksin ei pitäisi kenenkään jäädä! Puhuttaessa huostaanotosta ja sijoituksesta, elämän yhdestä suurimmasta kriisistä, ei ketään saisi jättää yksin. Tämä oli yksi keskustelujen tärkeimmistä viesteistä meille työntekijöille. Myös nuoret nostivat esille tuen ja tuen tarpeen. Oli kysymyksessä sitten huostaanotto tai sen purkaminen. Nuoret toivoivat tukea itselleen, läheisilleen. Varmuutta siitä, että oma perhe saa tarvitsemaansa apua.

Lasten suojelun kesäpäivillä puhuimme, miettiessämme onnistunutta perheen jälleenyhdistämisen prosessia, tuesta ja erityisesti sen katkeamattomuudesta. Palvelujärjestelmämme pitäisi olla sellainen, joka ottaisi perheiden yksilölliset tarpeet huomioon. Perheille pitäisi olla tarjolla sellaista tukea, jota he kokevat tarvitsevansa ja mistä he kokevat hyötyvänsä. Mietin, että käymmekö me riittävästi vuoropuhelua vanhempien ja toisten ammattilaisten kanssa siitä, mikä tässä tilanteessa olisi järkevää? Mistä olisi apua? Onko meillä palveluvalikoimassamme sellaisia tukimuotoja, joista jokainen pystyy löytämään itselleen sopivimman tavan käsitellä asioitaan?

Kesäpäivillä kokemusasiantuntija alusti työpajamme kertomalla oman polkunsa lastensuojelun asiakkaana. Puheenvuorossa nousi esille voimakkaasti lastensuojeluprosessin repaleisuus. Useita muuttoja, monenlaisia perheitä ja perheenjäseniä, lukuisia ammattilaisia, perheen jälleenyhdistämisen kokeiluja. Moni meistä kuulijoista vaikeni nöyränä tämän puheenvuoron aikana. Lastensuojelun tehtävänä on ennen kaikkea suojella lasta. Toteutuuko tämä parhaalla mahdollisella tavalla meidän yhteiskunnassamme?