Joillakin ihmisillä se vain on – koskettamisen ja ihon alle kaivautumisen taito. Kun he avaavat suunsa, alkaa tipahdella helmiä. Kuulijalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin liimautua penkkiin, avata mielensä ja yrittää tavoittaa niin paljon tuosta helminauhasta kuin inhimillisesti on mahdollista.
Lastensuojelun kokemusasiantuntijoilla on uskomaton taito koskettaa kuulijoita omilla tarinoillaan. Viimeksi kosketuin huhtikuussa järjestetyssä #Munperheet -seminaarin paneelissa, kun mukana ollut syntymävanhempi kertoi elämästään sijaisperheessä asuvien lasten vanhempana. Huostaanoton perusteet olivat poistuneet, lasten tapaamiset voitiin sopia vapaasti kaikkien vanhempien kesken ja yhteistyö sijaisperheen kanssa toimi. Kuitenkin vanhempi ymmärsi, että huostaanoton lakkaaminen olisi ollut lasten ’riistämistä’ kotiin. Lasten hyvinvointi sijaisperheessä ajoi vanhemman omien tarpeiden ohi. Kun on itse kokenut, miltä tuntuu elää usean perheen ja aikuisen ristivedossa, ei halua samaa omille lapsilleen. Kosketuin ajatellessani sitä, millaisen karikkoisen polun vanhempi on joutunut itse kulkemaan katkaistakseen tämän sukupolvien ketjun. Mietin, pystyisinkö itse samaan. Ehkä en.
Koskettavasti tästä samasta ilmiöstä puhuivat myös #Munperheet -Nuorten foorumin sijaisperheessä asuneet nuoret. Ikävintä heistä oli vanhempien ’kisauttaminen’ – siis kisaaminen, kuka on ’parempi’ vanhempi. Tämä aiheuttaa turhia jännitteitä ja lojaliteettiongelmia lapselle; hänen on varottava, mitä missäkin tilanteessa puhuu tai sitä, kenen läsnäollessa voi käyttää sanaa ’äiti’. Jotkut nuoret ovat ratkaisseet dilemman siten, etteivät käytä lainkaan sanaa ’äiti’. Näin kukaan aikuinen ei pahastu. Tosiasiassa kilpailu tilasta lapsen sydämessä on turhaa; sinne mahtuu kyllä ruuhkaksi asti väkeä.
#Munperheet -seminaarissa puhuttiin koskettavasti myös kiintymyssuhteista – tai onko niistä edes mahdollista puhua muutoin? Kiintymyssuhteissa ei ole kyse ainoastaan rakkaudesta, vaan turvallisuuden tunteesta. Tarja Janhusen (2018) mukaan pienen lapsen hyvinvoinnin perusta ja tärkein kehitystehtävä on turvallisen kiintymyssuhteen muodostaminen (Leve ym. 2012). Sijaisperheessä asuva lapsi siis toteuttaa kehitystehtäväänsä kiintyessään sijaisvanhempiin, sijaissisaruksiin, sukulaisiin ja sijaiskotiin. Sijaisperheestä tulee tärkeä osa lapsen elämää tai kuten eräs nuori totesi: ’se on ainoa elämä, jonka tiedän’. Perheen jälleenyhdistämisessä voi siis olla kyse myös siitä, että lapsi revitään pois sijaisperheestä ja juuriltaan. Iso merkitys on sillä, miten lapsen ja sijaisperheen yhteyttä tuetaan perheen jälleenyhdistämisen jälkeen. ’Olisi karua katkaista lapsen suhde sijaisperheeseen’, todettiin paneelissa. Vähintä olisi, että sijaisperhe säilyisi lapsen elämässä tukiperheenä. Tärkeitä ihmissuhteita ei saa katkaista, vaikka lapsen asuminen muuttuisi mihin suuntaan tahansa.
Perheen jälleenyhdistäminen on iso ja uusi tilanne myös sijaisvanhemmille. Paneeliin osallistuneen sijaisvanhemman viisaat sanat jäivät mieleeni: ’On ilon päivä, jos lapsi voi hyvillä mielin palata syntymäkotiinsa.’ Kosketuin taas. Miten hän uskaltaa luoda kiintymyssuhteen lapseen ja antautua sille, vaikka hän tietää, että huostaanotto on aina voimassa toistaiseksi? Miltä tuntuisi tieto, että lapsi, jota olen hoivannut ja rakastanut vuosia, ei enää asuisikaan luonani, enkä näkisi häntä aamuisin hiukset pörröisenä tai peittelisi iltaisin nukkumaan? Ja jos tuo rakastamani lapsi voisi palata perheensä luokse niin, että kaikki voisivat varmistua lapsen turvallisuudesta ja ratkaisun onnistumisesta, olisiko se minulle perhehoitajana ilon päivä? Sitähän sen tulisi olla – siihenhän olisin sitoutunut.
Yhtä lailla liikutuin seminaarissa työntekijöiden kuvaamasta arjesta. Se, millaisissa ääriolosuhteissa lastensuojelutyötä tehdään, ei vain kosketa, vaan vihastuttaa ja saa olon voimattomaksi. Työntekijät lastensuojelussa jäävät liian yksin valtavien, joskus epäinhimillisten asiakastilanteiden paineissa. Nämä työtilanteet eivät ole järjellä ymmärrettävissä, vaan ne iskevät lujaa tunteisiin. Paneelissa sosiaalityöntekijä kuvasi rooliaan ’ukkosenjohdattimeksi’; joka suunnasta tulee tunteita ja asioita, silti työntekijä yrittää luoda yhteisiä tavoitteita ja selkeyttää tilannetta kaikkien osapuolten kanssa. Joskus työ on rauhoittelemista, joskus viestinviemistä. Tavoitteena on kuitenkin aina normaali, kasvokkainen kohtaaminen. Perhehoidossa yhteistyön rakentaminen vie aikaa, mutta se voi rikkoutua nopeasti ja ajaa eri osapuolia omiin ’poteroihin’.
Perheen jälleenyhdistäminen jakaa mielipiteitä, koskettaa ja liikuttaa – ja hyvä niin. Silti yllätyin, kun panelistien – perhehoidossa asuvan nuoren, perhehoitajan, syntymävanhemman ja sosiaalityöntekijän kesken – syntyi niin nopeasti konsensus siitä, että jälleenyhdistämisten tulisi olla nykyistä suunnitelmallisempia, niiden perustelujen nykyistä avoimempia ja lapsen ja syntymävanhempien yhteydenpidon tuetumpaa. Suunnitelma jälleenyhdistämisestä tulisi tehdä jo huostaanottovaiheessa. Pahinta panelistien mielestä olisi se, että prosessi on koko ajan auki: lapsi joutuu miettimään jatkuvasti, missä hän on ensi kesänä tai seuraavana lukuvuonna. Kaikki haluavat tehdä suunnitelmia – myös lapset. Siksi suunnitelmallisuus ja ennakointi luovat turvallisuutta ja pysyvyyttä. Kaiken keskellä tulisi nähdä lapsi tarpeineen, ja lasta tulisi kuulla kahden kesken nykyistä enemmän.
Onnistuneen perheen jälleenyhdistämisen ydinelementtejä on siis se, että lapsi on aina turvassa ja hänen tärkeät ihmissuhteensa säilyvät, ja että kaikki vanhemmat saavat nykyistä vahvempaa tukea vanhemmuuteensa ennen lapsen sijoitusta, sen aikana ja jälkeen. Paneelin kommentoijien mielestä kaikkien toimijoiden yhteistä tehtävää olisi vanhempien houkuttelu vanhemmuuteen, sillä mikään ei ole niin surullista kuin lapselta kadonneet vanhemmat. Itse lisäisin, että kaikkien ykköstehtävänä on tarjota lapsille mahdollisuus elää turvallisesti kehitys- ja kokemustasollaan.
Lastensuojelun missio on vaalia empaattisuutta, kitkeä kyynisyyttä, luoda toivoa ja tehdä pirusti töitä unelmien eteen – silloinkin, kun lapsilta, nuorilta tai heidän vanhemmiltaan ovat unelmat sammuneet. Joiltakin tämä työ näyttää käyvän luontevasti. Miksi asiakkaiden tuntuu olevan helpompaa liittyä ja luottaa joihinkin työntekijöihin kuin toisiin? Miten joillekin ihmisille syntyy kuin luonnostaan toisten ihmisten koskettamisen ja tunteiden liikuttamisen taito? Jotta pystyy koskettamaan muita, täytyy itsekin tulla kosketetuksi. Jos sulkee omat heikot kohtansa pahan pelossa, tukahduttaa samalla myös herkkyytensä. Niin helppoa kuin olisikin suojella itseään kyynistymällä, väitän, että juuri herkkyys, koskettamisen taito ja kosketuksi tulemisen tarve pitävät minut ja sinutkin vuodesta toiseen tällä alalla.
Lue lisää 10.4.2018 Tampereella pidetystä #Munperheet -seminaarista ja tutustu seminaarimateriaaleihin.
