#Munperheet -hanke järjesti maaliskuussa 2018 ensimmäisen nuorten fooruminsa Tampereella. Foorumin aiheena oli: ”Ketä kuuluu sun perheeseen? – Perhehoidossa asuvien tai asuneiden nuorten ajatuksia perheistä, perhesuhteista ja perheen jälleenyhdistämisestä. ”
En ole aikaisemmin ollut mukana nuorten foorumissa, saati järjestämässä sellaista. Ohjeeksi päivään sain nuorilta kokemusasiantuntijoilta vinkin ”Älä sossuille liikaa!”. Nuoret arvostavat sitä, että myös työntekijät heittäytyvät päivään omana itsenään. Apua, tämä on ehkä helpommin sanottu kuin tehty! Kun on vuosia kasvanut siihen ammattirooliin, ettei itsestään saisi kauheasti luovuttaa mitään henkilökohtaista, on toisenlainen toimintatapa aika pelottava. Jännitys helpotti kuitenkin pian, kun huomasin, että nuoret tulivat päivään rohkeasti, ennakkoluulottomasti ja avoimin mielin. Olin aivan häkeltynyt siitä luottamuksesta, jota he meihin järjestäjiin osoittivat kertomalla omia ajatuksiaan perheistä ja perhesuhteista, kuulluksi tulemisesta ja yhteydenpidosta.
Ehkä pysäyttävintä päivässä oli se, että nuorilla oli paljon kokemuksia ohitetuksi tulemisesta. Kokemuksia siitä, että heidän asioistaan päättävät ihmiset, joita he eivät tunne – eivät välttämättä koskaan ole edes tavanneet. Sosiaalityöntekijä on saattanut olla heille vain nimi paperissa. Nuorilla oli kokemuksia, että vaikeista ja kipeistä asioista puhutaan heidän kanssaan kierrellen, välillä vaietaan kokonaan. Vaikka nämä kokemukset, niin hyvät kuin pahatkin, ovat osa nuoren elämää. Miksei asioista voisi puhua ääneen? Vaikkapa iän ja kokemustason mukaisesti. Ja jos asioista puhuttaisiin niiden oikeilla nimillä, suoraan ja kunnioittavasti, voisi syntyä uudenlainen suhde – suhde, joka perustuisi vuorovaikutukselle ja luottamukselle. ”Älä suojele meitä hiljaisiksi”, totesi yksi nuori. Tapahtuneet asiat eivät muuksi muutu, mutta työntekijän ollessa rehellinen ja avoin, myös nuori kokee, että voi puhua kokemuksistaan ja ajatuksistaan.
Itse tykästyin kovasti tähän ”kokemustason” mukaisesti sanaan. Aina puhutaan siitä, että lasten ja nuorten kanssa täytyy keskustella hänen ikätasonsa mukaisesti. Totta, olen asiasta täysin samaa mieltä. Toisaalta kuitenkin myös kokemukset kasvattavat ja muokkaavat meitä ihmisinä. Jos lapsi tai nuori on ikäänsä nähden kokenut elämässään paljon, olisi sekin ehkä tärkeää ottaa keskustelussa huomioon. Lapset ja nuoretkin ovat erilaisia ja pystyvät käsittelemään asioita eri tavoin. Jokainen lapsi ja nuori täytyisi voida tässäkin kohdata yksilönä. Ikää, kehitystasoa ja kokemuspohjaa peilaten.
Yhtenä isona asiana nuorten foorumissa korostui yhteydenpito. Nuoret haluavat olla mukana vaikuttamassa heitä itseään koskevissa päätöksissä – pahinta on tietämättömyys ja hiljaisuus. Oli se sitten tietämättömyyttä siitä, miten vanhemmilla menee, koska seuraavan kerran saa olla yhteydessä omiin läheisiinsä tai kuka minun asioistani päättää ja miten.
Moni koki, ettei ollut saanut perusteluja tai vastauksia yhteydenpidon rajoittamiselle. Nuoret olivat jääneet miettimään, onko vika minussa? Olenko tehnyt jotain väärin? Miksi en saa pitää yhteyttä niihin ihmisiin, joihin haluan, edes joskus ja jollain tavalla? Miksi aikuinen, joka ei tunne minua, määrittelee yhteydenpitoni läheisiini kuulematta minua, tuntematta minua ja perhettäni tai läheisiäni? Miksi saan pitää yhteyttä äitiini, mutta kukaan ei kerro, mitä isälleni kuuluu? Miksei minulta kysytä, missä kunnossa vanhempani ovat, kun jo puolesta sanasta heidän kanssaan ymmärrän missä mennään?
Puhuttaessa perheen jälleenyhdistämisestä, nuorten toive oli se, että asiat selvitettäisiin kunnolla. Viesti sosiaalityöntekijöille oli selvä: ”Kuunnelkaa myös meitä, älkää tehkö päätöksiä, jos ette pysty selvittämään kokonaistilannetta ja syntymävanhempien tilannetta huolella. Tarvitsemme tukea myös kotiutumisemme jälkeen. Kenenkään vanhemman ei tarvitse olla täydellinen, mutta me emme halua kantaa vastuuta aikuisista.”
Ajattelen, että meillä on paljon opittavaa nuorilta. He ovat selviytyjiä, oman elämänsä sankareita, joilla on koko maailma, kaikkine mahdollisuuksineen edessään. Toivoisin, että nuoret kohtaisivat elämässään sellaisen turvallisen ihmisen, joka näkisi kaikkien tapahtumien taakse ja näkisi ihmisen – ja uskoisi tähän.
#Munperheet-hanke Facebookissa @Munperheet, Twitterissä ja Instagramissa #Munperheet.
