Olen päässyt syksyn aikana mukaan Nuorten väkivallan kohtaamisen asiantuntijafoorumiin ja Nuorten päivään. Molemmissa päivissä nuoret olivat oman elämänsä ja kokemuksiensa asiantuntijoita. He toivat omat kokemuksensa ja tunteensa rohkeasti yhteiseen tilaan ja keskusteluun. Nuoret ottivat toisensa huomioon, kunnioittivat muiden mielipiteitä ja ajatuksia. Antoivat tarvittaessa toisilleen tilaa tai ottivat mukaan. Eri mieltä sai ja oli hyväkin olla, mielipiteitä oltiin valmiita myös muuttamaan. Erilaisuus koettiin hienona asiana, ihmeteltiin, miksi se ei kaikkien mielestä sitä ole. Kokemukset otettiin avoimesti huomioon, tuettiin, jos ne nostivat tunteita pintaan. Pohdittiin, miksi kaikki annettu pitäisi ottaa mukisematta vastaan? Oltiin valmiita yhdessä tekemään töitä sen eteen, että tulevaisuudessa sijaishuollossa asiat voisivat olla paremmin. Suurin osa toisilleen tuntemattomia nuoria onnistuivat kaikessa tässä yhden päivän aikana.

Sijaishuollossa elävien lasten elämässä riittää työntekijöitä. Verkostopalavereita pidetään ja ovesta lappaa tuntemattomia ihmisiä sisään virtana. Kukaan ei tiedä mitään ja toisaalta kaikki tietävät parhaiten. Uskon, että kaikki, jotka tekevät lastensuojelutyötä, haluavat aidosti olla auttamassa lapsia ja heidän perheitään. Kaikkein eniten lapsia ja heidän perheitään päästään auttamaan, kun päästetään irti omista epävarmuuksista ja professioiden pönkittämistä egoista. Lähdetään siitä kuuluisasta kohtaamista, ei pelkästään lasten ja perheiden kanssa, vaan myös toisten ammattilaisten kanssa.

Toivon myös lastensuojelun ammattilaisilta samanlaista rohkeutta, josta pääsin osalliseksi nuorten kanssa. Rohkeutta huomioida erilaisuutta ja erilaisia mielipiteitä. Rohkeutta kohdata omaa epävarmuutta ja ilmaista sitä. Yhdessä tekemistä riippumatta organisaatioista ja professioista, yhdessä lapsen ja heidän perheensä puolella olemista, kun sitä kukaan muu ei tee. Yksilöinä jokainen meistä on rajallinen, yhdessä me voimme kuitenkin muuttaa elämiä.