Lapseni oli lähdössä parturiin ja suunnitteli hiusmallia, jonka haluaisi. Päällimmäisenä oli kuitenkin toive, että tälläkin kerralla voisi saada keksin. Ennen kuin edes ehdin reagoimaan lapsen kysymykseen keksistä, niin hän vastasi itse: ”Kyllä me varmaan saadaan, kun me (hän itse ja pikkuveli) ollaan niiden tähtiasiakkaita ja ne niin tykkää meistä.”

Miten saisimme välitettyä samanlaisen palvelukokemuksen lastensuojelun tähtiasiakkaille? Miten lapsi voisi kokea olevansa tervetullut sosiaalityöntekijän puheille ja miten saisimme välitettyä samanlaisen arvostuksen ja tykkäämisen kokemuksen?

Saan olla työssäni uuden äärellä. Saan lähteä mielenkiintoiselle matkalle etsimään keinoja tavoittaa tähtiasiakkaita. Miten innostavaa ja samanaikaisesti pelottavaa. Matka tässä kohden tuntuu hyvältä termiltä, vaikka onkin jossain määrin kulunut ja paljon käytetty. En keksi muutakaan paremmin kuvaavaa sanaa. Sana hanke, projekti tai prosessi eivät vaan istu tähän niin hyvin.

Olen siis lähdössä matkalle. En tiedä vielä tarkkaa päämäärää enkä varsinkaan reittiä. Tavoitteet toki on asetettu, mutta toivon, että löydämme vielä jotain vielä parempaa, jota emme osanneet etukäteen pukea sanoiksi. Siitä se innostunut vatsassa kupliva ilo. Kuten kerroin samalla myös hirvittää, pelottaakin. Mitä jos eksymme? Tai joudumme umpikujaan? Rauhoitan itseäni. Mitä sitten? Ei kerrassaan mitään. Itse asiassa oikeastaan toivon, että löydämme itsemme sivupoluilta, emmekä kulje turvallista valtaväylää. Silloin opimme eniten.

Tähän kehittämisideologiaan ei mielestäni sovi numerot ja kaaviot ja mallit eikä valmiit vastaukset. Niitä vaan tunnutaan kovin usein arvostettavan. Miksi aikuiset rakastavat numeroita? Törmäsin samaan kysymykseen lukiessani Pikku Prinssiä.

Aikuiset rakastavat numeroita. Kun kerrotte heille vaikka uudesta ystävästänne, niin he eivät milloinkaan kysy teiltä oikeita asioista. He eivät milloinkaan sano: minkälainen on hänen äänensä? Mistä leikeistä hän pitää eniten? Kerääkö hän perhosia? Vaan he kysyvät: ”Kuinka vanha hän on? Kuinka monta veljeä hänellä on?

Olen nähnyt kauniin, punaisista tiilistä tehdyn talon, jonka ikkunoilla kukkivat kurjenpolvet ja jonka katolla kuhertelevat kyyhkyset. Heille on sanottava: ”Olen nähnyt satatuhatta markkaa maksavan talon.” Jolloin he huudahtavat: Ah kuinka kaunista.

He ovat sellaisia. Ei pidä olla heille vihainen. Lasten täyttyy koettaa kärsiä isoja ihmisiä.

Antoine de Saint-Exupery: Pikku Prinssi s. 19–20.

Onko meillä rohkeutta tehdä kehittämistyötä lasten kanssa ja pienin askelin? Siten, että lasten ei tarvitsisi naamioitua aikuisiksi tai ylipäätään toimia aikuisten tavoin päästäkseen kehittämään ja vaikuttamaan? Tavoitteena, että kaikki lapset lastensuojelussa kokisivat olevansa tähtiasiakkaita. Myös ihan pienet. Silloinkin, kun ei osaa puhua niin paljoa eikä käsitteellistää asioita.

Erityisen tärkeän tästä uudesta matkasta tekee se, että saamme matkakumppaneiksi aitoja asiantuntijoita. Kutsumme mukaan lapsia opettamaan meitä aikuisia. Tällä kertaa sijoitettuja 3–5-vuotiaita lapsia, jotka kutsumme kehittämään kanssamme parempaa ja lapsiystävällisempää lastensuojelua. Sellaista, jossa he saavat kokea olevansa tähtiä, odotettuja ja tykättyjä. Ilman, että heidän tarvitsisi toimia aikuisten tavoin. Ilman, että lasten kanssa työskentely leikin kautta nähtäisiin vähempiarvoisena lastensuojelutyönä.

Miten tavoittaa noin pienen lapsen kokemusmaailmaa, jotta pystyisimme auttamaan? Emme vielä tiedä vastausta. Onneksi. Emme siis kehitä lapsille vaan yhdessä heidän kanssaan. Matka on alussa.

Olemme pohtineet tarkkaan kehittämistyön arvoja ja ideologista perustaa. Näistä emme luovu:

1. Sitoudumme suunnittelussa, toteutuksessa ja arvioinnissa pohtimaan kaiken lapsen näkökulmasta. Lapsen arvostamisen tulee näkyä siinä, mitä teemme. Ei vain paperilla ja puheissa.

2. Vältämme sijoitettua lasta leimaavaa puhetta ja toimintaa. Lastensuojelun toimet tai kehittämistyö eivät saa leimata lasta. Lapsen tulee saada loistaa.

3. Sitoudumme aikuisina ottamaan pienet lapset yhteiseen kehittämistyöhön ja irrottaudumme tietoisesti perinteisemmästä näkemyksestä kehittää lapsille. Teemme matkaa yhdessä heidän kanssaan. Tällä hetkellä ei ole olemassa mitään valmista mallia tai sabluunaa, jolla tämä onnistuisi, mutta sopivien menetelmien kehittäminen lapsen osallisuuden vahvistamiseksi on aikuisten vastuulla. Lapsi ei ole vain tiedontuottajan roolissa vaan aidosti vaikuttamassa kehittämistyön suuntiin ja sen arviointiin.

Tänä keväänä kuuntelemme tarkasti niitä odotuksia, tarpeita ja ajatuksia, joita mukaan tulevilla aikuisilla matkakavereilla on. Sen jälkeen kutsumme lapset mukaan.

Liity sinäkin matkaseurueeseen. Lähde kehittämään kanssamme uusia tapoja tehdä lastensuojelua. Ota rohkeasti yhteyttä, jos asia kiinnostaa. Tule ideoimaan ja innostumaan kanssamme. Annetaan lasten olla tähtiä. Kaiva esiin valokuva itsestäsi kolme-neljä ja viisivuotiaana. Millainen lapsi sinä olit?

Pesäpuussa on aloitettu 3–5-vuotiaiden lasten osallisuutta lastensuojelussa. Etsimme keinoja tavoittaa leikki-ikäisten kokemusmaailmaa ja tehdä sitä näkyväksi. Yhteistyökumppaneinamme ovat Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Päijät-Hämeen hyvinvointikuntayhtymä, Nuorten ystävät sekä SOS-lapsikylä.