Asianajo mielletään usein oikeuden kentillä tapahtuvaksi toiminnaksi. Sen voi ymmärtää laajemminkin tarkoittamaan toimintaa, jossa pyritään saamaan aikaan myönteisiä muutoksia ihmisten elämässä. Lastensuojelussa asianajolla on viitattu esimerkiksi toimintaan, jolla tuetaan ja vahvistetaan lasten ja nuorten mahdollisuutta saada näkemyksenä huomioonotetuksi. Asianajoa voi tapahtua sekä mikro- että makrotasolla, jotta yksittäisten lasten ääni tulee kuulluksi ja jotta äänen kuulumista estäviä organisatorisia ja yhteiskunnallisia rakenteita puretaan.
Ajattelen, että Pikku-Tiikerit-kehittämishanke on yksi esimerkki lapsen oikeuksien asianajosta. Se on epätavallinen esimerkki, koska pyrkimyksenä on antaa ”ääni” vauvoille ja taaperoille, toisin sanoen heille, jotka eivät ilmaise näkemyksiään ja toiveitaan aikuismaailman puhekeskeisesti. Epätavallinen se on myös siksi, että lapsen oikeuksia ei juuri lähestytä erottelemalla eri-ikäisiä lapsia. Tosin Lapsen oikeuksien komitean yleiskommentti vuodelta 2005 esittää useita perusteita sille, miksi varhaislapsuus tulisi nähdä erityisenä vaiheena myös oikeuksien kannalta.
Asianajon motiiveista
Koska vauvojen ja taaperoiden oikeuksien asianajo on epätavanomaista, kysyin pienimuotoisessa tutkimuksessa kehittämishankkeeseen osallistuneilta heidän motiiveistaan. Monet toimivat lastensuojelun ja perhehoidon kiireisessä arjessa ja silti sitoutuivat useampivuotiseen kehittämistyöhön muiden tehtäviensä ohessa. Sain kuulla 15 osallistujan – perhehoitajien, lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden, kehittäjien ja muiden ammattilaisten – näkemyksiä.
Jaettu ja vahva syy kehittämiseen ja asianajoon osallistumiselle oli tunnistetut epäkohdat. Niin perhehoidon arjessa kuin lastensuojelun sosiaalityössä tunnistettiin asioita, jotka olivat vastoin vauvojen ja taaperoiden oikeuksia. Puhuttiin paljon vauvoja kuormittavasta yhteydenpidosta, toistuvista ja hallitsemattomista siirtymistä kodin ja sijaishuoltopaikkojen välillä sekä vauvojen ja taaperoiden kehityksellisten tarpeiden sivuuttamisesta (ns. kehityksellinen toiseuttaminen). Epäkohtien rinnalla asianajamiseen motivoi tieto lapsen kehityksen ja hyvinvoinnin tekijöistä sekä lapsen oikeuksista. Tiedollisen motiivin lisäksi näkemys lapsen ja lapsuuden arvosta ohjasi kehittämiseen ja asianajoon.
Asianajon muodoista
Epäkohtien tunnistaminen on vahva ponnin asianajolle. Se, että epäkohtia tunnistettiin, ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että vauvojen ja taaperoiden oikeuksia ei pyrittäisi tukemaan jo nyt. Haastatteluissa puhuttiin vakuuttavasti herkistymisestä vauvan olemisen tapaan ja rytmiin ja pyrkimyksistä kannatella jatkuvuutta niissäkin tilanteissa, joissa vauvan arjen levollisuutta rikottiin erilaisten yhteydenpito-, tapaamis- ja siirtokäytäntöjen vuoksi. Kannattelu oli monenlaista: asettautumista hengittämiseen vauvan kanssa samaan rytmiin tai vauvalle tuttujen esineiden ja hajujen säilyttämisestä siirtojen mukana. Vauvojen ja taaperoiden parissa tehtävä asianajo saa selvästi erityisiä kehollisen asianajon muotoja, toisin sanoen aivan erityisiä mikrotason asianajon muotoja. Kehollinen asianajo muistuttaa historiasta, jolloin pienten lasten imettämisen organisointi oli keskeinen ja välttämätön osa äidistään eroon joutuneen lapsen hyvinvoinnista huolehtimista. Nyt ei puhuta imettämisestä vaan lapsen muunlaisen kehollisen olemassaolon, turvan ja jatkuvuuden tunnistamisesta.
Institutionaalinen asianajo on yhtä lailla tärkeässä roolissa haastateltujen asianajossa. Siinä toiminnan kohteena ovat lastensuojelun käytännöt, joissa pyritään raivaamaan tilaa vauvan ja taaperon näkemyksille oikeuksiensa haltijana. Käytännöissä vanhempien oikeudet ja instituutioiden rutiinit ja totutut tavat tahtovat linjata toimintaa ilman, että herkistytään vauvan ja taaperon tilanteelle. Tässä asianajossa tietoisuuden lisääminen sekä vauva- ja taaperokeskeistä käytäntöä tukevat työvälineet ovat keskiössä.
Rakenteellinen asianajo näissä haastatteluissa liittyi toistuvasti lainsäädäntöön. Yhtäältä esitettiin huolta siitä, että lainsäädäntö tukee enemmän vanhempien kuin pienen lapsen oikeuksia. Toisaalta nähtiin, että lainsäädännön pohjalta tehdyt, vakiintuneiksi tavoiksi muodostuneet tulkinnat vaikkapa yhteydenpidon tiheydestä ovat senkaltaisia, joita pitäisi muuttaa. Rakenteellisen asianajon esillä pitäminen korostaa sitä, että vauvojen ja taaperoiden oikeuksien asianajon kannalta ei ole riittävää se, mitä tapahtuu yksittäisen vauvan ja hänestä huolta pitävän perhehoitajan tai sosiaalityöntekijän suhteessa. Rinnalla tarvitaan rakenteellista tukea.
Vauvojen, taaperoiden ja asianajon tulevaisuudesta
Kehittämishanke päättyy, mutta tarve vauvojen ja taaperoiden oikeuksien asianajolle ei pääty tähän. Vahvat käytännöt varmasti jatkuvat, koska aiheeseen sitoutuneita toimijoita on. On syytä kuitenkin toivoa, että vauvojen ja taaperoiden oikeuksien turvaaminen ei jää ilman tarvitsemiaan rakenteellisia ratkaisuja. Erityisen tärkeää olisi varmistua jatkossa siitä, että pitkäaikaista sijoitusta tarvitsevien vauvojen ja taaperoiden lapsuutta tuettaisiin mahdollisimman hyvin.
Tekstin on kirjoittanut Tarja Pösö, Tampereen yliopiston sosiaalityön professori emerita ja vuoden 2025 loppuun päättyvän Pikku-Tiikerit-hankkeen ydinryhmän jäsen. Pösön tutkimusartikkeli julkaistaan myöhemmin.
