Viime aikoina on puhuttu paljon sosiaali- ja terveysalan säästöistä. Myös matalan kynnyksen palveluista leikataan – juuri niistä, jotka vaikuttavat lasten ja perheiden hyvinvointiin. Toivon, ettei toistettaisi samoja virheitä kuin 90-luvun laman aikaan. Eihän säästetä lastensuojelusta?
Olen syntynyt 90-luvun alussa yksinhuoltajaäidilleni. Tilanteestani oli tehty useampi yhteydenotto sosiaalitoimeen vauva-ajastani alkaen, mutta vasta 90-luvun puolivälissä eräs sosiaalityöntekijä otti tilanteeni tosissaan. Minut huostaanotettiin ensin lastenkotiin ja sen jälkeen sijaisperheeseen.
Tämä tilanteeni huomioinut sosiaalityöntekijä pysyi rinnallani koko peruskoulun ajan. Hän tiesi lähtökohtani, kuunteli minua aidosti ja järjesti aina aikaa kahdenkeskisille keskusteluille.
Lapsena minua pyydettiin piirtämään itselleni tärkeitä ihmisiä – ihmisiä, jotka koin kuuluvaksi perheeseeni. Piirsin tämän sosiaalityöntekijän sekä syntymä- että sijaisperheeni joukkoon. Kun myöhemmin työntekijäni vaihtui, yhteys tähän aiempaan sosiaalityöntekijään ei katkennut. Vielä aikuisenakin olen ollut yhteydessä ensimmäiseen sosiaalityöntekijääni, ja olemme pitäneet yhteyttä säännöllisesti.
Olen usein miettinyt, mitä olisi tapahtunut, jos tätä pysyvyyttä ei olisi ollut. Jos jokaisella kerralla olisi ollut uusi työntekijä, joka ei tuntisi minua ja lähtökohtiani. Tänään monet lastensuojelun asiakkaana olevat lapset eivät aina edes tiedä sosiaalityöntekijänsä nimeä. Näin ei saisi olla.
Tällä hetkellä perheemme tekee muuttoa. Löysin pakkaamisen yhteydessä paperit, joissa oli psykologin arvio minusta. Arviossa todettiin, että olen heikkolahjaisen tasolla. En tunnistanut päävärejä enkä osannut puhua kunnolla ensimmäisellä luokalla.
Oikea-aikainen puuttuminen muutti kehitykseni ja elämäni suunnan. Nyt olen korkeakoulun käynyt, perheellinen ja työelämässä. Samassa arviossa luki myös suurin haaveeni, joka oli oma hevonen, jolla voisin ratsastaa kotini lähimetsässä. Tämä toteutuu pian, kun muutamme sijaisvanhempieni – lasteni isovanhempien – naapuriin. Oma poni tulee samoille tiluksille.
Tämä tarina on muistutus siitä, miten paljon pysyvillä ihmissuhteilla ja oikea-aikaisella tuella on merkitystä. Siksi ei voida säästää sieltä, missä lapsen elämä voi kääntyä uuteen suuntaan.
Lapset ansaitsevat sen, että heidän ympärillään on pysyviä, luotettavia aikuisia. Jos uuvutamme säästöillä sosiaalityöntekijät, perheohjaajat ja muut sote-alan ammattilaiset, kuka silloin turvaa lapsillemme hyvän tulevaisuuden?
Koskaan ei pidä lakata unelmoimasta – eikä koskaan lakata huolehtimasta meidän lapsistamme.
Tämän blogitekstin on kirjoittanut Mia Mustonen, joka on sairaanhoitaja, perheohjaaja ja SOILA-kehittäjäryhmän kokemusasiantuntija.
