Voidakseen hyvin, selviytyäkseen ja pysyäkseen hengissä, on ihmisellä hyvä olla elämässään riittävästi ennakoitavuutta ja toisteisuutta. Luottamus läheisiin, kanssaihmisiin, yhteiskuntaan ja muihin valtioihin antaa mahdollisuuden kokea turvaa, olla osallinen ja rakastettu omana itsenään. Pandemia, sodat, kauppasodat, ilmastokriisi, valtion velkaantuminen, palveluiden alasajo, rahoituksien leikkaukset sekä terrorismi ovat osaltaan synnyttäneet syvenevää epävarmuutta, mikä on rapauttanut luottamusta ja saanut ihmiset ja kansakunnat toimimaan toisiaan vastaan. Olemme enemmän ja vähemmän koko ajan valmiudessa pakenemaan tai taistelemaan. Energiamme kääntyy helposti muiden auttamisesta oman nahan pelastamiseen.
Kysymys kuuluu: miten tässä epävarmuuden ajassa kannattaa toimia ja mitä voimme tehdä, että jaksamme uskoa parempaan huomiseen? Miten kannatella toivoa?
Varmasti yhtä oikeaa tapaa selviytyä ei ole. Itse kullakin on keinonsa. Osa niistä on vaistonvaraisia, osa opittuja ja hyväksi havaittuja. Kun katson asiaa organisaatioiden tai esimerkiksi järjestöjen näkökulmasta, merkityksellistä on jakaa tunteita, käydä keskusteluja ja vaihtaa ajatuksia siitä, mitä juuri nyt koemme. Emme ole yksin haastavan tilanteen kanssa. Tärkeää on ennakoida muutoksen kulkua ja varautua niillä toimilla, jotka ehkäisevät kriisien syventymistä. On hyvä myös keskittyä asioihin, joihin itsellä tai organisaatiolla on parhaat mahdollisuudet vaikuttaa. Järjestöjen rahoituksen vähentyessä olisi toivottavaa, että järjestöt saisivat itse päättää resurssileikkauksien kohdentumisesta siten, että ne aiheuttavat mahdollisimman vähän vaurioita järjestöjen toimintaan ja kohderyhmille.
Pystymmekö lisäämään kriiseissä ja epävarmuuden ajassa myönteistä ajattelua? Se ei poista sotaa, leikkauksia tai rahoituksen vähenemistä, mutta auttaa katsomaan ja keskittymään asioihin, jotka kannattelevat toivoa. Olisi tärkeää nähdä hyvä pienissä asioissa, antaa positiivista palautetta lähimmille ihmisille sekä auttaa pienimpiä ja heikoimpia. Ja samalla muistaa, että myllerrysten keskellä on saatava olla rikki ja tuntea avuttomuutta. Kaikkea emme pysty ratkaisemaan emmekä välttymään menetyksiltä. Sen todellisuuden kanssa voimme kuitenkin elää, kun parhaamme yritämme. Kun mikään ei ole varmaa, kaikki on mahdollista.
Ihmisen kokoinen, inhimillinen, kansalaistoimintaan ja demokratiaan nojaava yhteiskunta on siis edelleen mahdollinen todellisuus. Demokratian vastavoimia tarvitaan korostamaan sen merkityksellisyyttä, ja sen menettämisen pelko yhdistää ihmiset vahvistamaan keskinäistä luottamusta. Järjestöjen toiminnan arvopohjaa ja missiota ei rapauteta rahoitusleikkauksilla tai apua tarvitsevien ihmisten edunvalvonnan vaientamisella. Järjestöjen geeneissä on kyky uusiutua ja antaa toiminnallaan ihmisille merkityksellisyyden kokemuksia. Yhteisöllisyys ja omaehtoisuus ovat edellytyksiä niin järjestöjen kuin ihmisten hyvinvoinnille.
Tulevaisuudessakin järjestötoiminta luo ja on keskeinen osa demokraattisen yhteiskunnan kivijalkaa.
Aurinkoista ja voimauttavaa kesää!
