Näppäilen puhelinnumeron ja painan vihreää luurin kuvaa. Puhelin alkaa hälyttää. Olen hermostunut ja jännittynyt, enkä pysty istumaan, vaan kävelen edes takaisin työhuoneessa. Puhelimeen vastaa asiakkaanani olevan lapsen vanhempi. Esittelen itseni ja asiani. Sen jälkeen pyydän anteeksi tekemääni virhettä.
* * *
Omien virheiden ja epäonnistumisten äärellä ei ole helppo olla. Epäonnistuminen voi herättää häpeän, syyllisyyden, riittämättömyyden, voimattomuuden ja pelon tunteita. Miksi en osannut toimia paremmin? Mitä muut tästä ajattelevat? Mitä tästä seuraa niille, joita asia koskettaa? Entä mitä tästä seuraa minulle?
Millaisia ajatuksia ja tunteita virheiden tekeminen ja epäonnistuminen sinussa herättävät?
Epäonnistumisten kohtaaminen lastensuojelutyössä
Olen työskennellyt lastensuojelussa monenlaisissa rooleissa vuosien varrella: sijaishoitajana perhehoidossa, lastensuojelulaitosten ohjaajana, lapsen asioista vastaavana sosiaalityöntekijänä ja nyt tällä hetkellä lastensuojelun kehittäjänä. Jokaisessa työssä olen kokenut onnistumisten ohella myös epäonnistumisen hetkiä.
Epäonnistumisen tunne ei aina kerro siitä, että on tehnyt jonkin konkreettisen virheen. Se voi kummuta myös siitä, että on alittanut itsensä tai toisten asettamat tavoitteet ja odotukset, tai kokee olevansa jollakin tavalla huonompi verratessaan itseään toisiin. Epäonnistumista voi kokea silloinkin, kun on tehnyt kaiken voitavansa, mutta olosuhteiden pakosta tapahtuu jotakin väärää, haitallista tai ei-toivottua.
Lastensuojelussa virheiden tekeminen ja epäonnistumisen kokemukset ovat erityisen raskaita kantaa, sillä ne eivät kosketa vain meitä itseämme – ne koskettavat niitä lapsia, joiden suojeleminen on meidän vastuullamme. Silloin virheitä voi olla vaikea kohdata, ja vielä vaikeampi niistä voi olla puhua ääneen.
Nykyisessä työssäni olen kohdannut monia sijaishuollossa toimivia aikuisia, jotka kantavat epäonnistumisen, häpeän ja syyllisyyden tunteita siitä, että lapsi on joutunut kokemaan väkivaltaa siinä järjestelmässä, jonka pitäisi suojella lasta. Perhehoidossa nämä tunteet voivat liittyä myös siihen, että on altistanut biologisen lapsensa väkivallalle ryhtyessään perhehoitajaksi.
”Alkuun menin hyvin syvään epätoivoon, että kun silloin ne oli isoja asioita ja tuntui, että voiko tästä selviytyä. Mun vanhemmuus on niinku ihan romukopassa, että mä en ole minkään arvoinen enkä mä ole missään onnistunut. Ja nää lapset viedään kohta varmaan pois täältä, kun en mä osaa rakentaa tätä turvallista elämää.” (Heikkinen & Hiironniemi 2023, 44.)
Näin kuvailee tunteitaan ja ajatuksiaan eräs perhehoitaja. Mitä sinä haluaisit sanoa tälle perhehoitajalle? Miltä tuntuisi olla hänen asemassaan? Mitä toivoisit, että sinulle sanottaisiin, jos kertoisit jotakin vastaavaa? Uskaltaisitko kertoa kenellekään?
Puhuminen on tie muutokseen
On helppo ymmärtää, miksi sijaishuollossa tapahtuvasta väkivallasta on vaikea puhua. Siihen liittyy usein syyllisyyttä siitä, mitä on tapahtunut, häpeää siitä, ettei pystynyt estämään tapahtunutta, arvottomuutta siitä, ettei osannut toimia paremmin, ja pelkoa siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Asioita ei voida kuitenkaan korjata tai muuttaa, jos niistä ei puhuta. Puhuminen vaatii turvallisen ympäristön – sellaisen, jossa voi olla rehellinen omista virheistään ja tunteistaan ilman pelkoa syyttelystä tai vähättelystä. Turvallisessa ilmapiirissä voi sanoa: “Tämä meni pieleen, enkä tiedä, mitä tehdä seuraavaksi.” Turvallisessa ilmapiirissä tulee kuulluksi, nähdyksi ja ymmärretyksi. Kun virheistä voidaan puhua avoimesti, niistä voidaan myös oppia ja löytää yhdessä parempia tapoja toimia jatkossa.
Avoimuus ei synny itsestään. Se vaatii rohkeutta ja uskallusta näyttää oma haavoittuvuutensa. Aitous vahvistaa inhimillisyyttä. Kun yksi uskaltaa kertoa epäonnistumisestaan ja siihen liittyvistä tunteista, muutkin voivat rohkaistua tekemään samoin.
Lastensuojelussa työskentelevät ja toimivat aikuiset kantavat suurta vastuuta. Kukaan ei voi tehdä tätä työtä virheettömästi, eikä tarvitsekaan. Tärkeintä on se, miten virheet kohdataan. Jokainen meistä voi olla mukana rakentamassa sellaista sijaishuollon kulttuuria, jossa virheistä ja epäonnistumisen kokemuksista voidaan puhua avoimesti ääneen, ja niistä opitaan yhdessä. Asioiden esiin tuominen mahdollistaa turvallisemman sijaishuollon lapsille ja meille aikuisillekin.
