Yksi esine, joka löytyy aina työrepustani, on kaleidoskooppi. Jokaisen työpäivän aikana kaivan sen lounastauolla esiin ja uppoudun lumoavan kauniiden vaihtuvien muotojen ja värien maailmaan. Rauhoitun. Tuo on minulle kuin mindfulness-meditaatio olisi jollekulle toiselle. Samalla kaleidoskooppi on myös paljon enemmän. Se on minulle työkalu, jonka avulla hahmotan uudelleen, mitä tietäminen on. Kurkatessani kaleidoskooppiin pohdin, mistä minun tietoni on peräisin. Miten se tapa, jolla jokainen meistä tietää, vaikuttaa siihen, millaisena koemme lastensuojelun kehittämisen?
Nämä kysymykset liikuttavat minua myös näin vuoden vaihtuessa, kun suunnittelen vuoden ensimmäistä yhteistyöpäivää Perheen tukena – perhetyö lapsi- ja perhesosiaalityössä (PETU) -hankkeen ammattitutkijoiden kanssa. Haluan aloittaa yhteistyömme uuden vaiheen, kanssatutkijuuden metodologian kehittämisen, pysähtymällä näiden kysymysten äärelle yhdessä. Työnkuvaani PETU-hankkeen kanssatutkijana kuuluu lasten ja nuorten ääneen kuulumisen mahdollistaminen ensimmäistä kertaa perhetyön tutkimuksessa Suomessa. Tehtäväni on myös kysyä, mitä haasteita ja mahdollisuuksia kanssatutkijuuteen liittyy. Asemani ja työnkuvani on omiaan avaamaan silmiäni entistä enemmän erilaisten tietämisen tapojen välisille valtasuhteille. Tieteellinen tieto on pitkään dominoinut yhteiskunnallisen vaikuttamisen kenttää, eikä tieteellisen metodin tuottama tieto ole aina muodossa, jossa se olisi laajasti kaikkien saavutettavissa. Kokemustieto on otettu mukaan nyt myös tieteellisen tiedon tuottamiseen, ja tämä on upea askel kohti tiedon demokratisoitumista ja tieteen saavutettavuutta.
Yksi PETU-hankkeen ammattitutkijoista antoi meille kokemustaustaisille työntekijöille palautetta ensimmäisen Nuorten Turvasataman Discord-yhteisössä pidetyn tutkimustyöpajan jälkeen. Kuulimme, kuinka sensitiivisesti osasimme lukea nuorten viestejä ja aistia, että nyt on aika painaa jarrua ja pitää huolta siitä, että tunteet eivät ala kuohua ryhmässä ylivoimaisesti. Tuo oli oivalluksia tuova hetki, sillä en ollut itse tietoinen siitä, että minulla oli hetkessä tilannetajua, jota ammattitutkija omien sanojensa mukaan ei löytänyt itsestään. Hän kertoi, että ei olisi osannut lukea tilannetta yhtä hyvin, ja olisi vain puskenut eteenpäin ja kysynyt nuorilta lisää tunteita kuohuttavasta aiheesta. Oivalsin, miten oma tietoni ja se, mistä se on peräisin, on myös osittain näkymätöntä. Ikään kuin kala vedessä, joka yrittää ymmärtää, mitä vesi on, kokemustieto voi olla hiljaista ja piilossa olevaa. Jotain, mitä vaan tietää, mutta ei tiedä tietävänsä, koska se on jotain, mikä on aina ollut läsnä omassa todellisuudessa.
Kaleidoskooppi muistuttaa minua siitä, että tieto ei ole pelkästään minusta irrallaan olevaa, objektiivisesti tarkasteltavissa olevaa, jotain tuolla ulkona jossain. Se, mitä tiedän, eli mitä kaleidoskoopista näkyy, on vahvasti yhteydessä siihen, miten sitä valitsen käyttää, millaiseen asentoon sen laitan ja mitä kohti sen osoitan, mutta myös, miten käytän omaa kehoani kaleidoskoopin kanssa. Kaleidoskooppi muistuttaa, että aina on monia erilaisia tapoja katsoa asioita ja sitä kautta myös monia tapoja tietää.
Kävelen paikallisen harjun auraamattomilla poluilla metsästämässä ideaa kirjoittamiseen yhdistymällä luontoon ympärilläni. Katsellessani lumisia mäntyjen runkoja vastaanotan idean: näe se, mikä on näkyvillä, mutta näe myös se, mitä et voi nähdä. Männytkin näyttävät olemuksestaan vain osan. Juuret, joista sen voima nousee ja joista se saa tukensa, pysyvät piilossa eivätkä näyttäydy ohikulkevalle tarkkailijalle. Sama pätee jokaiseen meistä. Se, mikä tekee meistä meidät ja mistä tietomme kumpuaa, pysyy piilossa, ainakin kiireiselle katselijalle.
Jokaisella meistä on tietoa elämästä, joka kumpuaa koulutuksemme tai ammatti-identiteettimme lisäksi monenkirjavista elämänkokemuksistamme, kehoistamme ja aisteistamme. Olemme siis jokainen ikään kuin elämän kokemusasiantuntijoita. Kokemuksellisella tiedolla kehittäminen ei ole jotain, mikä kuuluu vain lastensuojelutaustan omaaville kokemusasiantuntijoille. Kokemukselliseen tietoon nojaaminen ja erilaisten tietämisen tapojen hyödyntäminen on mahdollisuus, joka kuuluu meille jokaiselle.
Mitä nuo erilaiset tietämisen tavat sitten ovat? Mieleeni tulee esimerkiksi runous, luontoyhteys, pysähtyminen, kauneus, aistikkuus, taide, tanssi ja kehollisuus. Voisiko nimittäin olla, että runous pystyy kertomaan meille paremmin, mitä esimerkiksi rakkaus on, kuin mitä tieteellinen tieto tästä aiheesta pystyy koskaan tuottamaan?
Blogitekstini kysyy enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia, sillä haluan sinun tekevän itse matkaa näiden kysymysten kanssa aloittaessasi uuden vuoden.
Mitä sinä voit tietää lastensuojelun kehittämisestä tanssimalla? Mitä voit tietää siitä maalaamalla, kirjoittamalla runon tai yhdistymällä luontoon? Millaisia kuvia kaleidoskooppi näyttää sinulle, jos valitsetkin kääntää pääsi ylösalaisin ennen kuin kurkistat sen sisään? Mitä voit tietää lastensuojelusta vaihtamalla tapaasi tietää?
