Muistatteko joskus lapsena leikkineenne, että käsistä tehdään kiikarit silmille? Koettakaapa, kyllä silloin näkee tarkemmin! Katse kohdentuu ja mieli keskittyy käsittelemään jotakin pienemmältä alalta. Tai ainakin minulle käy niin. Tuollaista katseen kohdentamista ja keskittymistä lastensuojelun, niin kehittäminen kuin työ lasten ja perheiden parissa laajoine sisältöineen, vaatii. Välillä se on ainakin minulle hankalaa. Keskittyä vain yhteen asiaan, jaksottaa ja palastella, kun mieli ottaisi haltuun koko maailman.
Olen loman jälkeen koettanut zoomata omaa katsettani ja mieltäni takaisin sosiaalityössä tehtävien arviointien ja läheissijaisvanhemmuuden asioiden äärelle. Perhehoidon kokonaisuuteen liittyvä läheissijaisvanhempien valmennus oli teema, jonka äärellä olin ennen lomaa tiiviisti. Läheissijaisvanhemmuutta koskevaa valmennusmateriaalia on päivitetty pitkään ja hartaasti, monen ihmisen voimin ja nyt vihdoin alkaa olla valmista. Tai niin valmista kuin tässä työssä nyt voi olla. Vuosina 2002–2003 oli Pesäpuulla Sukuperhe-projekti, jonka myötä ensimmäinen työskentelymalli sukulaisten valmentamiseen valmistui. Vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon. Lakimuutoksia on monia ja monenlaista kehittämistyötä on tehty niin Pesäpuussa kuin muualla.
Viime vuonna Pesäpuun teemavuoden mukaisesti puhuttiin paljon rakkaudesta. Se on tärkein asia, katsoipa asiaa kenen kannalta tahansa. ”Pienen Lapsen pusussa maistuu peruna-muusi ja ketsuppi, hiekkaan pudonnut mansikkakarkki. Ja se on paras, makein ja suloisin pusu, minkä Mummi on ikinä saanut.” Lainaus on Riitta Karvosen kirjasta ”Kuka huolehtii minusta? (2015). Riitalla on kokemusta toimimisesta sijaisvanhempana lapsenlapselleen. Rakkauden lisäksi tärkeitä ovat elämän perusasiat, ruoka ja toimeentulo, paikka missä asua turvallisesti. Nekin välittyvät vahvasti niin Riitan kirjan sivuilta kuin lasten ja vanhempien kokemusäänten kautta. Tärkeitä, elintärkeitä asioita ne ovat minullekin.
Rakkauden tekojen tekeminen ja turvallisuuden ylläpitäminen ovat kuluneen kevään ja kesän aikana etsineet uusia muotojaan koronan mutkistaessa meidän totuttuja tapojamme. Rohkaisevaa ja hyvin lohdullista on ollut havaita luovuutta ja kekseliäitä ratkaisuja, jotta voisimme pitää rakkaistamme huolta ja osoittaa sen heille.
Luottamus, yksi ihmisen perustarpeista, on ollut paljon esillä läheissijaisvanhemmuutta koskevaa valmennusmateriaalia kirjoitettaessa. Se on minun mielessäni suoraan jatkoa rakkaudelle ja turvallisuudelle. Läheissijaisvanhempien valmennuksessa tunteet usein kuohuvat. Jos perusluottamus horjuu perheen ja valmentajien välillä tai sitä ei ole, ei mahdollistu lapselle parhaan mahdollisen ratkaisun tai tarvittavien tukitoimien yhteinen tutkiminen. Ajattelen, että luottamuksen rakentaminen on tämän materiaalin ja mallin kinkkisin juttu. Ja samalla juttu, jolle on tehtävissä paljon. Luottamusta voi harjoitella vuorovaikutuksessa, siinä samassa, missä sen saa myös särkymään.
Palaan vielä katseen zoomaukseen. Nukuin pitkästä aikaa kaksi yötä teltassa, pienellä kallioisella luodolla yhdessä tyttäreni kanssa. Teltan oviaukosta näkyi kappale kaunista maisemaa. Sitä saattoi yhdessä tyttären kanssa ihastella ja tutkailla sen nostattamia ajatuksia. Kuinka uskaltaa kertoa omia tuntojaan, kuulla toisen puhe ja kysyä mahdollisesti sanojen taakse kätkeytyvistä syvemmistä merkityksistä, olla luottamuksen arvoinen senkin jälkeen, kun ei olla enää rinnakkain? Joskus tuo on ihan helppoa, joskus on ponnisteltava ja etsittävä luovia ratkaisuja.
Oppaissamme korjattavaa ja päivitettävää ilmenee jatkuvasti. Se on positiivinen asia. Silloin toivottavasti mahdollistamme pienen askeleen ottamisen kohti jotain parempaa. Me täällä Pesäpuussa otamme ilolla vastaan kokemuksia ja ehdotuksia. Syyskuussa voimme tarjoilla teille läheissijaisvanhempien valmennukseen tarkoitetun uudistetun valmentajan oppaan ja siihen liittyvän koulutuksen 8.–9.9. Lisätietoa koulutuksesta.
