Lasten syntyvyys on kääntynyt laskuun ja määrä on vähentynyt Suomessa viimeisen kymmenen vuoden aikana yhden ikäluokan eli n. 60 000 lapsen verran. Tämä ei kuitenkaan ole vähentänyt niiden lasten määrää, jotka tarvitsevat lastensuojelun tukea ja palveluja. Sijaishuollossa asuvien lasten määrä on jopa kasvanut. Miksi emme pontevammin tartu lapsi- ja lastensuojelupolitiikan uudistamiseen huolestuttavan kehityssuunnan korjaamiseksi? Etsisin vastausta osittain vertaamalla lasten pahoinvointia ilmastomuutoksen torjuntaan, jonka suuri este on se, että päästöt vaikuttavat koko maapalloon, mutta politiikka on kansallista. Taloudellisesti olemme maapallolla riippuvaisia toisistamme, mutta edelleen päätökset ovat kansallisia. Tällaisessa vapaamatkustamisen tilanteessa on erittäin vaikea saada systeemitason muutoksia aikaan. Onneksi yksittäiset organisaatiot ja ihmiset ratkovat ongelmaa muutamalla toimintaansa. Systeemitason muutos vaatii kuitenkin kaikkien toimijoiden panoksen.
Kansallisesti lasten hyvinvoinnin turvaaminen on jakautunut sekä politiikan että talouden vastuiden osalta valtiolle ja kunnille. Kumpikin taho tekee sekä poliittisia päätöksiä että kerää veroilla varoja. Taloudellisesti ollaan riippuvaisia toisistaan, mutta esim. kuntapolitiikan päätöksillä voidaan huomioida lapsia hyvinkin eri tavalla. Alueelliset erot lasten hyvinvoinnissa ja yhden vertaisuus palvelujen saamisessa ovat merkittäviä. Väistämättä herää kysymys, ovatko lasten hyvinvoinnin lisäämiseen liittyvät kannustimet epäselviä vai liian kaukana?
Kansallisissa rakenteita uudistavissa kehittämisohjelmissa, kuten lapsistrategia, SOTE-uudistus ja lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma, painotetaan yli hallituskausien ulottuvaa kehittämistä, toimintakulttuurin muutosta järjestelmälähtöisyydestä asiakaslähtöisyyteen, sektoreista palvelukokonaisuuksien johtamiseen sekä investointeja pitkälle tulevaisuuteen. Kuitenkaan nämä strategiset, systeemiä koskevat linjaukset eivät käytännössä toteudu. Kehittämishankkeiden koko on edelleen toimintamallien ja osauudistamisen tasolla sekä aikajänne useimmiten 1–3 vuotta. Investoinnit ovat pääosin sidottu alue- ja kuntatasolla budjettivuoteen.
Lastensuojelupalveluissa systeemitason muutosta tarvitaan vastuu- ja kannustinjärjestelmien selkiytyksen lisäksi palvelujen järjestämisen tapaan ja laadun valvontaan. Nykyisillä malleilla niistä kumpikaan ei yllä lastensuojelussakin oleellisimpaan – luottamuksen lisäämiseen. Nykyinen lastensuojelupalvelujen hankintamalli pikemminkin estää luottamuksen syntymiselle oleellisen toimijoiden vuorovaikutuksen. Kilpailutuksen aikana toimijoiden vuoropuhelu on minimissään ja kukin osaoptimoi osuuttaan hankinnoista. Palvelut kilpailutetaan niiden hintaa korostamalla ja samalla siirretään yhä enemmän riskejä lasten palvelutarpeiden ja tilanteiden muutosten osalta palvelujen tuottajille. Tämä tekee toiminnan ennakoinnista vaikeaa, mikä on yksi luottamuksen syntymisen keskeisistä elementeistä.
Kun pyrimme lasten hyvinvoinnin lisäämiseen ja esim. sijaishuollon tarpeen vähentämiseen, on tarve uudistukselle lastensuojelupalveluita paljon laajempi, ja lasten tarpeiden arviointi on oltava mukana systeemin kaikissa päätöksissä. Tällöin on mahdollisuus siirtyä reagoivasta toimintakulttuurista ennakoivaan, kun päätösten ja toimien vaikutusta arvioidaan ennalta. Huolimatta monista rakenteellisista ja taloudellisista haasteista yhteiskunnassamme, ei mielestäni ratkaisu lasten hyvinvoinnin lisäämiseksi liity pelkästään niihin. Suurin merkitys on sillä, mihin lapset asettuvat ihmisten mielissä ja minkälainen painoarvo hyvälle lapsuudelle annetaan Suomessa. Lopulta suurin systeemitason muutos tapahtuu arvojen tasolla, ja niihin voidaan hyvällä lapsipolitiikalla vaikuttaa valtion, kuntien, järjestöjen ja yritysten toiminnassa.
