Vielä uninen lapsi lepäilee sylissäni, kääntää kasvonsa minuun päin ja säpsähdän: eikö tämä sama tapahtunut lähes kolmekymmentä vuotta sitten? Samanlaiset silmät katsoivat silloin nuorta äitiä, nyt minua. Miten paljon iloa, onnellisia päiviä, murhetta, tuskaa onkaan sisältynyt noihin vuosiin. Nyt olen tyttäreni lasten sijaisvanhempi.

Miten se kaikki oikein menikään tähän? Monet yöt olen valvonut ja ajatellut, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, mitä en huomannut ajoissa, olisiko pitänyt sitkeämmin hakea apua. Mutta elämä oli niin täyttä, piti olla äiti, vaimo, käydä töissä, hoitaa kaikenlaista, ja sitten yksinhuoltajuus. Pahimpina aikoina tuntui, että rämmin tunnelissa, jonka loppua ei näkynyt, ei valonpilkahdustakaan, ja tein elämässäni pelkkiä vääriä valintoja. Tytär liukui saavuttamattomiin, kävi tankkaamassa ruokaa, vaatimassa rahaa, syyttämässä, miten väärin olen toiminut. Työntekijöiden ja ystävien hyvää tarkoittavat neuvot: ”älä anna rahaa”, ”älä jatka tuota hyysäämistä”. Miten olisin voinut sulkea oven oman lapseni edestä?

Ja sitten toivon pilkahdus. Aikaisempia kunnollisemman tuntuinen mies, työpaikka, siisti koti, puheita ammatin hankkimisesta. Raskaus. Suloinen, aivan äitinsä näköinen pieni ihminen. Koitin auttaa ja olla huomaamatta merkkejä, jotka kertoivat selvästi paluusta aikaisempaan elämään. Toinen raskaus tuli aivan liian pian, tyttäreni jaksaminen ei riittänyt. Lapset tuotiin yhä useammin hoitooni, otin aina kun pystyin, vaikka usein väsytti. Mutta halusin, että lapset ovat turvassa. Taas palasivat unettomat yöt, aamuyön tuskaiset tunnit itsesyytösten ja huolten muserruksessa. Ja se ensimmäinen soitto lastensuojeluun: tyttäreni lapset eivät ole turvassa, perhe tarvitsee apua.

Nyt lapset ovat olleet luonani kolme vuotta. Olen oivaltanut, mikä on suurin rakkauden tekoni omalle tyttärelleni. Se on hoitaa hänen lapsensa niin, että heidän tarpeensa ovat etusijalla, ja olen sen vuoksi valmis jopa sulkemaan oven omalta lapseltani. Toivon, totta kai, ja olen valmis myös auttamaan lastani, mutta ymmärrän tärkeimmän tehtäväni. En enää häpeä itseäni enkä juuri syyttelekään. Elämässä on niin paljon tekijöitä, en voi vaikuttaa kaikkeen enkä aina osaa itsekään valita oikein. Mutta elämä kantaa, apua on saatavilla.

Kevätauringon paisteessa kävelen pienen käsi kädessäni isomman loikkiessa lätäköissä. Sitten hänkin tarttuu käteeni ja tuntuu, että nämä pienet kädet maadoittavat minut elämään.

Tällä kuvitteellisella, mutta niin todellisella kirjoituksellani haluan kiittää teitä kaikkia sijoitettujen lasten läheisiä, jotka olette päätyneet sijaisvanhemmuuteen. Ja yhtä lämpimästi kiitän teitä, jotka ette siihen ole päätyneet, vaan jatkatte lasten tukemista tärkeinä läheisinä. Olen saanut olla mukana näissä vaikeissa pohdinnoissa ja ymmärtänyt, että kumpikin päätös syntyy rakkaudesta lapsiin.

Marketta Raivio
johtava sosiaalityöntekijä
Satakunnan lastensuojelun kehittämisyksikkö

Kirjoitus on osa Pesäpuun 20-vuotisjuhlavuoden blogisarjaa. Yhteistyötahojen tuottamat blogit kootaan vuoden päätteeksi julkaisuksi. #Pesäpuu20 #Rakkaudestalapseen