Lapsuuden leikeissäni Mummilan rannassa suuret savilohkareet olivat leikkiruokaa. Ne oli tarkoitettu orvoille, jotka luonani asuivat. Olin leikeissäni orpokodinjohtaja, eri-ikäisille, erivärisille. Niin syvälle leikin jälki jäi ja vaikutti elämän poluilla valintoihini, että päädyin johtajaksi päiväkotiin ja myöhemmin suuren perheen äidiksi. Ensin syntyi masusta lapsia ja sitten syntyi ovesta lapsia. Kaikille löytyi oma paikkansa tunnekeskiöstäni. Välillä se tapahtui iloiten ja onnistuen ja seuraavassa hetkessä kivulla ja kyynelillä. Lapsuuden orpokodissa vanhemmuus oli helppoa, elävässä elämässä vanhemmuuteen olin välillä vailla uusia työkaluja.

Perheeni esikoistytöt ovat jo omissa kodeissaan ja jälkihuolto häämöttää ensimmäisten ovesta syntyneiden lasten kohdalla jo aivan kohta. Jokainen kodissani asuva lapsi on tuonut vanhemmuuteeni uutta näkökulmaa, kasvattanut minua monella tavalla. Minusta on tullut pohdiskelevampi, minusta on tullut rohkeampi, minusta on tullut rehellisempi. Minussa on alkanut virrata ajatuksia ja tunnelmia, sellaisia, joita voin jakaa kanssasi.

Toivon olevani vanhempana rakastava ja välittävä. Toivon, että olen luonut kodin, jossa ilmapiiri olisi turvallinen ja hyvää oloa tuottava. Kodissa olisi tuoksuja, jotka jäisivät mieleen. Kodissa olisi sanoja, jotka tallentuisivat mieleen. Kodissa olisi tapoja, jotka kantautuisivat eteenpäin. Koti olisi paikka, jossa voisi olla oma itsensä. Koti olisi paikka, joissa tunteet olisivat tuttuja.

Rakastava ja välittävä vanhemmuus vahvistuu ymmärryksellä. Kun koti täyttyy tunteista, on hyvä ymmärtää, mistä tunteet syntyvät. On oltava syli avoinna ja kilpi kiillotettuna. On tärkeää omata riittävästi tietoa siitä, mitkä asiat saavat tunteet räiskymään, mitkä seikat ajavat tunteet piiloon. On varauduttava ennakoimaan ja oltava valmiina yllätyksille. Päästä tunteiden kanssa samalle aaltopituudelle, pitää olla vanhempana utelias.

Uteliaana vanhempana arvailen, uteliaana vanhempana erehdyn. Haluan olla enemmän utelias ja yritän olla avoimesti utelias. Ne, mitä ennen ajattelin itsekseni, ovatkin nyt lauseina ilmassa, tarkoitettu myös toisten kuultavaksi. Uteliaat arvailuni eivät aina kaipaa vastauksia, uteliaat arvailuni menevät metsään. Joskus uteliaat arvailuni saavat vastineeksi hennon nyökkäyksen tai varovaisesti pystyyn nousseen peukun. Kun tunteet ovat riemukkaita, olen iloinen ääneen ja uteliaasti ihmettelen, miten kaikki voikaan tänään olla myötätuulta. Kun tunteet ovat rankkasadetta ja ukkosta, olen surullisen myötätuntoinen ja arvailen, mistä tässä kaikessa mahtaa oikein olla kysymys. Kun lapsi etääntyy, uteliaasti lähestyn ja tunnustelen, milloin sillan yli voi kävellä. Yhteyden luominen vaatii kärsivällisyyttä ja vanhemmuutta.

Utelias vanhemmuuteni sisältää hyväksyntää. Tunteet talossa tuovat eteeni välillä käytöstä, jota on vaikea sietää, tuo eteen käytöstä, jota ei voi hyväksyä. Kun olen päässyt kiinni siitä, mikä käytöksen takana oleva tunne on, voin olla myötätuntoinen tunteelle, joka on läsnä. Riittävä tietoisuus siitä, kuinka paljon eletty elämä on läsnä tänään, luo minulle mahdollisuuden hyväksyä tunteen tuoman tuulahduksen. Tunne on aina oikeutettu, mutta miten sen ilmaisee, se vaatii vanhemmalta apua säätelyyn, se tarvitsee vanhempana minua rajaamiseen, se haastaa minua vanhempana olemaan juuri silloin empaattinen, kun tunne eniten salamoi.

Empaattisuus ja vanhemmuus, se on kultajyvä. Vain kokemalla empaattisuutta toiselta luo meille mahdollisuuden kehittyä empaattiseksi. Empaattisuus on samalle kanavalle virittäytymistä, toisen tunteen kanssa elämistä, jonka kautta voimme päästä vahvaan ymmärrykseen. Empaattisuus on rinnalla kulkemista, kannattelua ja koskettavaa.

Ja sitten kaikesta yrittämisen kauneudesta huolimatta on tällaisessa tunteiden talossa omien kyynelten vuoro. On välillä vuoro turhautua, antaa periksi. Lakata taistelemasta tuulimyllyjä vastaan ja heittää pyyhe kehään. On välillä tarve vetäytyä hiljaisuuteen, olla vain ja kuunnella omia tunteita. On välillä tarve sille, että joku on kiinnostunut minun tunteistani, on tarve sille, että joku hyväksyy ajatukseni ja on tarve itse tulla kannatelluksi. On tarve välillä kuulla, että vanhemmuuteesi luotetaan, on tarve kuulla, että vanhemmuutesi on riittävää.

Tällainen vanhemmuus vaatii omasta jaksamisesta huolehtimista, tällainen vanhemmuus tarvitsee rehellisyyttä omaan vanhemmuuteensa ja tällainen vanhemmuus on pyyteetöntä sitoutumista lapseen.

Olen vanhempana onnekas. Olen onnekas, että löysin työkaluja vanhemmuuteeni ja tulin niistä tietoisiksi. Olen onnekas, että terapeuttisen vanhemmuuden aapinen on alkanut minulle avautua. Terapeuttisessa ilmapiirissä lapsen eheytyminen mahdollistuu, lapsen oman arvontunto palautuu vähitellen. Tämänlaisessa vanhemmuuden läsnäolossa lapsen luottamus hoitavaan aikuiseen korjaantuu vähitellen. Lapsen kokemus arvokkuudesta mahdollistuu, kun vanhempi osoittaa kiinnostusta, hyväksyntää, myötätuntoa, empatiaa ja välittämistä.

Kun vanhempi tarjoaa lapselle paikan omassa tunnekeskiössään, se on lapselle suurin rakkauden teko.

Sari Kiviranta
sijaisäiti

Kirjoitus on osa Pesäpuun 20-vuotisjuhlavuoden blogisarjaa. Yhteistyötahojen tuottamat blogit kootaan vuoden päätteeksi julkaisuksi. #Pesäpuu20 #Rakkaudestalapseen