Uusi aikakausi elämässäni paappana laittoi ajattelemaan vastasyntyneen lapsenlapsen elämänpolkua. Millä arvoilla häntä hoitavat aikuiset ja yhteiskunta matkaa turvaavat? Elämän jatkuvuuden kysymykset suvussa saatikka maapallolla asettavat perimmäisten kysymysten pariin.

Hellejakson loputtua medioissa uutisoitiin liikunnan positiivisista vaikutuksista mielenterveyteen. Suotuisa vaikutus ei kuitenkaan lisääntynyt määrättömästi suhteessa liikuntakertoihin, vaan synnytti ahdistusta paljon liikkuvilla. On myös tutkimuksia, joiden mukaan onnellisuuden määrä lisääntyy vain tiettyyn varallisuuden rajaan tai tuloihin saakka. Näiden esimerkkien valossa voisi todeta, että enemmän on vähemmän tai lisää ei tunnu missään.

Elämme monessa suhteessa tällä hetkellä koko maapalloa ajatellen yli varojemme. Elokuussa oli vuoden 2018 eväät jo syöty. Vielä kaksisataa vuotta sitten hyvinvoinnin kasvu saatiin aikaan kuluttamalla, uudella teknologialla, kaupan lisääntymisellä ja syntyvyyden kasvulla. Kulutuksen määrää kasvattamalla emme kuitenkaan enää saavuta lisää hyvinvointia, vaan vaarannamme tulevaisuuden sukupolvien elämän. Tärkeää olisikin keskittyä jakamaan nykyiset resurssit viisaammin.

Lasten ja nuorten kasvua ja kehitystä voidaan sitäkin varmaan optimoida loputtomiin, mutta tuottaako se kokonaisratkaisuna parempaa elämää ja kestävää kehitystä? Pelkoni on, että kansakunnat varhaiskasvattavat, opettavat ja kilpailuttavat lapset hengiltä nopean aikuistumisen ja työvoiman saamisen nimissä. Jääkö yksilölliselle kehitykselle ja tarpeille tilaa? Ovatko kaikki ihmiset arvokkaita riippumatta kyvykkyydestään? On hyvä pohtia, millaista osaamista arvostamme lapsissa ja nuorissa. Viisauttakin kun on niin monenlaista. Selvää on, että valtaosalla ihmisistä tulisi olla halua auttaa ja ottaa muut huomioon yksilöllisiäkin päämääriä tavoitellessa.

Kasvun ja voiton, erityisesti pikavoittojen suhteen meidän on etsittävä uusia yhteisiä pelisääntöjä. Yksilöiden toiminta ei saa tuottaa yhteisöllisiä kriisejä ja yhteisöllisten ratkaisujen on tuettava kaikkia ihmisiä. Lapset ja nuoret ovat herkimpiä mittareita sille, toimiiko yhteiskunta ja yksilöt hyvinvointiamme lisäävästi ja tukevasti.

Viime vuosituhannen lopussa alkanutta kehitystä lasten ja nuorten eriarvoistumisen kasvun osalta ei ole saatu käännettyä. Eikä se käänny huostaanottoja tai sijaishuollon lastensuojelun resursseja lisäämällä. On päästävä kiinni juurisyihin, jotka mielestäni ovat ihmisten mahdollisuudessa kokea olevansa merkityksellisiä yhteisön jäseniä, saada toteuttaa kykyjänsä ja samalla olla omaehtoisia. Se, mitä yksilöt ja yhteiskunta pitävät arvokkaana toimintana tai tavoitteena, luo perusedellytykset hyvinvoinnille. Kansakuntien ihmisten jakautuminen yhä syvenevällä kuilulla pahoinvoiviin ja hyvinvoiviin on merkki vääristä arvostuksista ja osaoptimoivasta politiikasta.

Jos lasten ja nuorten kasvua ja kehitystä halutaan tukea, on se arvostuskysymys niin lähiyhteisöjen kuin myös yhteiskunnan osalta. Jos se nähdään arvokkaana, myös resurssit kohdentuvat viisaasti. Maailmaa ei voi parantaa yhdellä istumalla. Siksi voisimme aloittaa esimerkiksi lasten ja nuorten kyvykkyyden tukemisesta niin, että jokaisella lapsella on mahdollisuus harrastaa halujensa ja taipumustensa mukaisesti. Siihen resurssimme riittävät.