Kuolema tuli kylään.
Suru pysäytti ajan.
Se toi syvän läsnäolon.
Tässä on kaikki, muu tarpeetonta.

Tätä blogia kirjoittaessani suru on vallannut sydämeni, ajatukseni ja kehoni. Haluaisin kietoa käsivarteeni mustan silkkinauhan. Merkiksi suruajasta. Merkiksi siitä, etten ole oma itseni. Suruaika saa ihmisen syvälliseksi, ehkä jollain tapaa pyhäksi. Oma suruni saa minut ajattelemaan asiaa myös sijaishuollossa olevien lasten ja nuorten näkökulmasta. Vuosien aikana monet nuoret ovat kertoneet menetyksistään ja lapset taas ikävästään. Kuitenkin näistä asioista puhutaan ja kirjoitetaan varsin vähän.

Suru syntyy menetyksestä. Jokin asia on peruuttamattomasti muuttunut. Emme pysty siihen enää vaikuttamaan. Ainoa, mikä jää, on suru. Surun hoitona on vain sureminen. Heli Ilaskaria (2002) lainaten: ”Suru ei tuhoa, vaan se rakentaa ja eheyttää.” Ja jatkaa, että surun hoitaminen on ihmiselle kuin kotelo perhoselle. Sen suojissa suremme, palaudumme. Surun kotelossa koemme suuria tunteita vihasta rakkauteen. Itkukin on merkki rakkaudesta. Sureva ihminen on erityisen haavoittuva. Ehkä siksi sureminen voi tuntua pelottavalta ja koko identiteettiä uhkaavalta. Avuttomuus ja hauraus voivat hämmentää ja tuntua siltä, ettei enää koskaan palaa ennalleen. Kuitenkin pikkuhiljaa, ajan saatossa, kotelosta kuoriutuu perhonen, ja saamme nähdä elämämme uudessa valossa. Joskus tähän menee vuosia. Surun syvyyttä tai kestoa ei voi määrittää.

Maailmalta löytyy paljon kirjallisuutta siitä, kuinka puhua lapsen ja nuoren kanssa kuolemasta ja menetyksistä. Surun työstämisessä neuvotaan keskustelemaan menetyksestä, opetellaan kysymyksiä, mietitään ja valmistellaan lauseita. Neuvotaan, että lapsen esittämiin kysymyksiin tulisi vastata avoimesti ja rehellisesti, hänen ikänsä huomioiden. Suru voi kuitenkin näyttäytyä kognitiivisina vaikeuksina. Lyhyinä lauseina, katkenneina ajatuksina. Omiin ajatuksiin unohtuneina katseina. Muistikatkoksina. Suru on hyvin kokonaisvaltainen tunne, jonka työstämisessä on hyvä huomioida ajattelemisen lisäksi myös kehollisuus, tunteet ja käyttäytyminen.

Lapsia ja nuoria ei tule jättää yksin suremaan. Nuoret toivovat, että ammattilaisilla olisi paremmat valmiudet kohdata sureva nuori. Lapset taas kertovat ikävästä ja siitä, mitkä asiat helpottavat kaipuusta nousevaa surua. Yhdessä Koettua -kiertueella eri-ikäiset sijaishuollon kokemuksen omaavat henkilöt kertoivat kiintymyksistään ihmisten lisäksi myös paikkoihin, maisemiin, omaan huoneeseen, esineisiin tai eläimiin. Jatkuvan asuinpaikkojen vaihtumisen myötä he saattavat joutua luopumaan tärkeiksi kokemistaan asioista ja rakkauden kohteistaan. Menetyksistä nouseva suru on todellista sijaishuollossa.

Suru tulee uniin. Itku kurkkuun.
Itku on toipumisen alku.

Suru voi tuntua ulkopuolisuuden tunteena. Kuin sumun takaa oman elämän hitaana tarkasteluna. Surevan lapsen tai nuoren stressitaso voi olla hyvin korkea. Samaan aikaan hän voi olla alivireinen ja käydä ylikierroksilla. Alivireystila vie lamaantumiseen ja ylivireys taas levottomuuteen ja kiihtyvyyteen. Tunteet vaihtelevat ja nousevat nollasta sataan. Sureva jumittuu paikoilleen, kääriytyy huopaan. Suru voi tuntua painavilta jäseniltä, monta tonnia painavilta jalkoina, käsinä, päänä. Särkynä, psyykkisenä kipuna. Lapsi voi purkaa sen leikkiin ja toimintaan. Nuori voi olla toimintakyvytön. Suru pysäyttää, synkistää ja nuori voi kokea menettävänsä elämänhalunsa. Tulevaisuus voi tuntua merkityksettömältä. Oireidensa takia suru saatetaan sekoittaa masennukseen. Surun tai menettämisen käsittely ei tarvitse diagnoosia vaan toisen ihmisen vierelleen.

Surussa aika pysähtyy, siksi läsnäoleminen korostuu. Sureva kaipaa turvaa ja huolenpitoa. Läheisyyttä. Tukiverkkoa. Vertaisia. Sohvalla istumista toisen vierellä. Joskus ihan vain olemista tai toimintaa, yhdessä tai yksin tekemistä. Sanat voivat tulla myöhemmin. Surun keskellä on hyvä huolehtia rutiineista. Lempeästä ruuasta, vedestä, ulkona olemisesta ja unesta. Työstä ja koulusta, jos vain voimavarat sallivat. Menetyksessä näyttäytyvät myös jokaisen yksilölliset selviytymisen keinot ja tavat. Siksi aikuisilta vaaditaan tilannetajua ja ymmärrystä jokaisen omille persoonallisille tavoille, joilla lapset ja nuoret ylläpitävät mielen tasapainoa. Jokaisen tapa surra on yhtä oikea.

Joskus menetys voi olla niin sietämätöntä, että ihminen kieltää ja torjuu sen. Silloin suru voi muuttua tuhoavaksi voimaksi. Itkemätön itku ja ohitettu suru voi sairastuttaa kehon ja/tai mielen. Joskus menetys on tuntunut niin suurelta psyykkiseltä kivulta, että menetyksen pelossa ei uskalla kiinnittyä ihmissuhteisiin. Tämän takia aikuisten yksi tärkeimmistä tehtävistä on auttaa lapsia ja nuoria laajentamaan ja löytämään uusia selviytymisen tapoja. Samalla annetaan hyvää esimerkkiä siitä, että elämässä on mahdollista mennä eteenpäin, vaikka juuri nyt tuntuu pahalta ja mahdottomalta. Vaikeaa voi olla myös hyväksyä se tosiasia, että menetys ajan myötä sulautuu omaan elämäntarinaan.

Surevan kaunein sana on toivo. Huomenna on paremmin. Kaikki on hyvin. Surun musta perhonen on ajan saatossa valmis lentoonsa. Perhonen on herkkyydessään upea voimaeläin, sillä se viestii muutoksesta, rohkeudesta ja ilosta. Sitä kaikkea myös sureminen sisältää.

*

Tämä blogi vei minut tunnustelemaan matkaani surussani. Ehkä se vei myös sinut muistelemaan jotain kokemaasi menetystä. Toivon niin, sillä omat kokemuksemme auttavat meitä myötäelämään toisen surua, löytämään sanoja ja ennen kaikkea ymmärtämään moninaisia tunteitamme ja kehomme reaktioita.

 

Linkkejä:

http://kouluasiaa.fi/artikkelit/kouluikaisen-lapsen-suru/
http://www.kriisikeskusmobile.fi/wp-content/uploads/2013/12/Kouluik%C3%A4isen-lapsen-suru.p

Lähde:

Heli Ilaskari: Käsi kädessä 5/02