Sanat hämmentävät, leimaavat, syrjivät, loukkaavat. Ne selventävät, auttavat, parantavat, rakastavat. Niitä odotetaan, niitä pelätään, niillä soditaan ja sovitaan. Ne luovat mielikuvia ja ne luovat jännitteitä. Käytetyt sanat kertovat käyttäjästään. Niillä luodaan arvoasetelmaa, mutta niillä voidaan myös poistaa sitä. Ammattislangia ei suuri yleisö tai asiakkaat ymmärrä tai ymmärtää väärin – näin myös lastensuojelussa.
Tänä syksynä olen saanut Pesäpuussa muiden työtehtävien ohella kurkistaa Salapoliisitoiminnan kautta perhehoidossa elävien 6–10-vuotiaiden lasten kokemuksiin. Olen myös saanut pohtia nuorten näkökulmasta vertaisarvioinnin kysymyksiä sijaishuollossa. Näissä molemmissa huomasin käyttäväni kieltä, jota lapset eivätkä nuoret välttämättä ymmärrä. Salapoliisipäivää suunnitellessamme puhuin yhteydenpidosta, mutta ymmärtävätkö lapset sen merkityksen? En käytä ”yhteydenpito”-sanaa omille lapsilleni. Miksi teen niin sosiaalityöntekijänä? Tiedänhän, että lapset puhuvat tapaamisista, puheluista, viesteistä. Miettiessäni nuorille tarkoitettua infokirjettä vertaisarvioinnista, sain kuulla, että koko ”vertaisarviointi”-käsite vaatii tulkkausta nuorten kielelle ja ajatteluun sopivaksi. Nämä ovat olleet itselleni hyviä pysähtymisen hetkiä reflektoida omaa puhetapaani. Mitä sanoja minä käytän yleensäkin puhuessani lastensuojelusta? Millaisia mielikuvia sanani luovat?
Lastensuojelussa on käytössä vakiintuneita termiä, jotka tulevat puheeseenkin automaattisesti, opittuna. Näitä ovat esim. ”kodin ulkopuolelle sijoitettu lapsi”, ”sijaislapsi”, ”huostaanotto”. Näihin sanoihin liittyy vääjäämättä tietty leimaavuus, kankeus eikä niitä aina edes ymmärretä. Eihän ketään lasta sijoiteta kodin seinien ulkopuolelle? Eihän kukaan lapsi ole kenenkään sijainen? Mitä oikeasti tarkoittaa, että lapsi ”otetaan huostaan”? Siis, otetaan minne?
Salapoliisitoiminnassa mukana olleet lapset eivät käytä puheessaan käsitteitä ”syntymävanhemmat” tai ”sijaisvanhemmat”. Eivätkä he puhu ”biologisista vanhemmistakaan”. He haluavat puhua ”omista vanhemmista” tai ihan vain ”vanhemmista”. Toki on tilanteita, että nämä vanhemmuuden lajit pitää erottaa toisistaan, mutta voisitko lapsen antaa itse päättää, miten hän haluaa keskustella kanssasi äidistään tai isästään? Vai haluaako hän edes keskustella kanssasi heistä?
Mietin, voitaisiinko sijaishuollossa olevista nuorista puhua nuorina ilman etuliitteitä? Kuka haluaisi jatkuvasti kuulla olevansa sijoitettu nuori, joka on traumatisoitunut, hankala, haastava – koska on ”huostaanotettu ja sijoitettu kodin ulkopuolelle”? Nuoruusikään kuuluu kapinaa, oman identiteetin ja oman paikkansa etsimistä – toisilla vähemmän ja toisilla enemmän. Nuori on aina nuori, olipa hän sijoitettu tai ei.
Lastensuojelussa käytössä olevat sanat lyövät leimoja, vaikka niitä ei itselleen haluaisi. Tämä leima vaikuttaa lapsen ja nuoren omaan kokemukseen itsestään ja mahdollisuuksistaan elämässä. Ehkäpä ilman tätä leimaa sijaishuollon piirissä olevat lapset eivät kokisi niin paljon väkivaltaa, yksinäisyyttä ja kiusaamista koulussa, kuin mitä THL:n tekemä kouluterveyskysely (2017) kertoi.
Ammattilaistermeille ja -kielelle on paikkansa viranomaismaailmassa, mutta voitaisiinko lastensuojelun julkisuuskuvaa muuttaa puhumalla julkisuudessa ja asiakkaille toisin? Voitaisiinko sanoilla osoittaa arvostusta, inhimillisyyttä sekä halua ymmärtää toisen asemaa ja tilannetta? Asiakkaiden kanssa puhuessa arkipäiväiset ja tutut sanat luovat luottamusta. Opettavainen tai vaikeaselkoinen puhe vain etäännyttää.
Jos haluamme eroon lastensuojelun leimaavuudesta ja nykyaikaistaa sitä, on käytäntöjen lisäksi myös termeille tehtävä jotain. Lastensuojelu on muutoksessa, ja nyt olisi hyvä aika uudistaa myös sen käsitteistöä. Mutta kuka keksii paremmat sanat nykyisten epäsopivien tilalle? Mielestäni on tärkeää, että uusia käyttökäsitteitä tehdään lastensuojelun polkua kulkeneiden lasten, nuorten ja aikuisten kanssa yhdessä. Oman puhetavan muuttamiseen tarvitaan kuitenkin tietoista päättämistä ja halua sanoa toisin.
Ihmiselämä ei kulje suoraviivaisesti asiakkuuden prosessikaavioita pitkin. Ihmisen elämää kuvaa enemmän polku, joka jokaisella meistä on omanlaisensa. Kumpia kulkiessa ihminen kokee, kuulee ja näkee enemmän itseään, muita ja ympäristöä – suoraviivaisilla valtateillä vai haarautuvilla ja mutkittelevilla poluilla? Miettiessämme uusia suuntaviivoja tulevaan vuoteen haluan, että muistamme, että nämä viivat eivät ole suoria. Eikä niiden tarvitse sitä ollakaan. Lastensuojelu tarjoaa kulkijalleen polun, jonka väritykseen ja mutkiinkin jokaisella pitää olla mahdollisuus vaikuttaa.
