Lastensuojelulain mukaan huostaanotto on voimassa toistaiseksi ja lapsen paluuta kotiin tulee arvioida vuosittain asiakassuunnitelmaneuvotteluissa. Sijoitusten tavoitteena tulee aina olla lapsen ja perheen kuntouttaminen.
Vuonna 2017 Suomessa päättyi kuitenkin vain 321 0–17-vuotiaiden huostaanottoa. 2018 luku oli kasvanut 587:ään, mutta lopullinen luku on pienempi, koska osa lapsista on sijoitettu uudelleen. (THL tilastoraportti 2020.) Tilastot eivät kerro, kuinka suunnitelmallisia ja pysyviä huostaanoton lakkaamiset ovat olleet. Mielestämme suunnitelmallisella ja tavoitteellisella työllä näitä lukuja on mahdollista lisätä. Perheen jälleenyhdistämisen lisäämisen tarve koskettaa suurta joukkoa lapsia ja perheitä.
Lapsen kotiutuminen vaatii yhtä huolellista ja systemaattista työtä kuin huostaanotto (Lindi 2018). Kotiutuminen edellyttää huostaanoton syiden poistumista ja sitä, että se on lapsen edun mukaista. Perheen jälleenyhdistäminen ei voi onnistua, jos lapsen, vanhempien ja sijaisvanhempien kokemuksia ei huomioida eikä tukitoimia integroida ja suunnitella tarpeita vastaaviksi. Konkreettisten ja selkeiden tavoitteiden puuttuminen sekä aikuispalvelujen ja lastensuojelun riittämätön yhteistyö hidastavat ja estävät jälleenyhdistämisiä.
#Munperheet – kohti suunnitelmallista perheen jälleenyhdistämistä lastensuojelun perhehoidossa -hanke on työskennellyt STEA:n tuella viimeiset kolme vuotta suunnitelmallisen ja lapsen edun mukaisen perheen jälleenyhdistämismallin rakentamiseksi. Työ on ollut antoisaa ja innostavaa, mutta raskastakin.
Perhehoidon lisäksi Suomessa asuu paljon lapsia myös lastensuojelulaitoksissa. Laitoshoito tarvitsee omine erityispiirteineen oman tarkastelun huostaanoton lopettamisen ja perheen jälleenyhdistämisen työskentelyyn.
Keskusteluissamme laitosten kanssa on käynyt ilmi, että laitosten kokemusten mukaan sijoitukset ovat pidentyneet, eikä lapsia kotiudu enää yhtä paljon kuin aikaisemmin. Vanhemmilla ei ole välttämättä voimavaroja sitoutua enää lapseen sijoituksen jälkeen. Päihde- ja mielenterveysongelmat sijoitusten taustatekijöinä ovat lisääntyneet. Nuoret myös kokevat, etteivät uskalla puhua sosiaalityöntekijöille asioistaan, koska näkevät työntekijöiden kiireen ja väsymyksen ja tuntevat nahoissaan työntekijöiden vaihtuvuuden.
”Kiireeseen vedoten lapsen etu on jätetty arvioimatta” Lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen arvostelee ankarasti päätöksiä Helsingin sanomissa (HS 27.1.2021) Vaikka Pekkarinen puhuu tässä yhteydessä koronasta ja hallituksen rajoituksista koskien lasten liikuntaa niin minusta lause on pätevä myös silloin, kun puhutaan lastensuojelusta.
Olenkin sellaisessa onnellisessa asemassa, että pääsen joskus piipahtamaan asiakastyön äärelle Tampereen sosiaali- ja kriisipäivystykseen. Siellä työ on hektistä, elämän yllättävien kriisien parissa tapahtuvaa asiakastyötä. Joskus yön pimeinä tunteina, kun olen arvioinut päihtyneiden, riitelevien tai mielenterveysongelmien parissa painivien vanhempien kykyä huolehtia lapsistaan, olen ajatellut, että mitä järkeä kehittämistyössä on? Mitä järkeä on rakentaa ideaalimalleja, kun todellisuudessa sosiaalityössä painitaan sellaisten asioiden äärellä, joita ei välillä haluaisi uskoa olevan olemassakaan?
Meidän tehtävänämme on kuitenkin rakentaa ideaalimallia. Luoda uskoa. Tässä koronan runtelemassa hetkessä näiden ideaalimallien luominen on entistä tärkeämpää. Entistä arvokkaampaa.
”Kansakunta seuraa herkeämättä koronalukuja, mutta yksi tärkeä asia jää päivittäisissä tilastoissa pimentoon: lasten ja nuorten kasvava pahoinvointi. Aivan kuten 1990-luvun lamassakin ikävin lasku näkyy vasta vuosien päästä – vain laskunmaksaja on jo tiedossa.” (Talouselämä, nro 3/22.1.2021)
Nyt #Munperheet – kohti suunnitelmallista perheen jälleenyhdistämistä lastensuojelun perhehoidossa -hankkeen ollessa loppusuoralla, olemme hakeneet rahoitusta STEA:lta jatkaaksemme työskentelyä tämän teeman parissa. Tavoitteena on luoda yhtenäinen työmalli, josta löytyisi omat askelmerkit myös laitoshoitoon. Toivottavasti saamme jatkaa tämän asian äärellä, koska uskon, että lapset, nuoret, perheet ja ammattilaiset ansaitsevat ideaalimallin, jonka avulla työskennellä yhteistyössä. Mallin, jonka avulla luoda edellytyksiä suunnitelmalliselle ja lapsen edun mukaiselle perheen jälleenyhdistämiselle.
Huostaanotto, sijoittaminen ja kotiutuminen ovat lapsen ja perheen elämässä valtavia muutoksia, joilla on koko elämän mittaisia vaikutuksia. Kyseessä on inhimillisesti, yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti merkittävä asia. Lastensuojelumenot ovat nelinkertaistuneet 2000-luvulla. Jotta kehitys voidaan pysäyttää, on panostettava aiempaa enemmän tavoitteelliseen ennaltaehkäisevään lastensuojeluun sekä vaikuttavaan kuntouttavaan, lasten ja perheiden toimintakykyä lisäävään työhön.
