Millainen ikkuna rakkauteen, työhön, arkeen ja juhlaan avautuu minun tai meidän kautta? Millaisen jakamisen ja välittämisen kulttuurin mallina olen?

Mistä se syntyy, tunne rakenteellisesta välinpitämättömyydestä ja tarkasteluperspektiivien lyhyydestä, kun toisaalta kuulee niin paljon puhetta vastuunkannosta ja huolesta. Sosiaalityöntekijäkollegat tekevät työtänsä suurella sydämellä ja selviytyvät uskomattomalla sitkeydellä ja kekseliäisyydellä. Lapsi halutaan pitää keskiössä, tärkeimpänä, mutta mitä todellisuudessa palveluprosesseissa tapahtuu lapselle? Sitä moni varmaan välillä miettii ja koettaa parhaalla mahdollisella tavalla ja käytettävissä olevilla mahdollisuuksilla ratkaista asiaa niin, että lopputulos olisi hyvä. Että jokainen lapsi olisi turvassa, arvokas ja osallinen, kuten meidän Pesäpuun slogan sanoo.

Tällä viikolla vietimme lapsen oikeuksien päivää. Lastensuojelu ja lapsen etu ovat olleet vahvasti otsikoissa ja keskusteluissa, jälleen kerran. Lastensuojelun sosiaalityön kuormittuneisuudesta on käyty keskustelua. Onko lastensuojelu liikaa byrokratisoitunut, tekevätkö sosiaalityöntekijät vääriä asioita, pysyykö lapsi ja hän sekä hänen perheensä arki työn keskiössä? – Näitä kysymyksiä on esitetty. Ei lapsi pysy keskiössä, jos häntä ei ole aikaa tavata! Kyllä sen pitäisi olla aika yksinkertainen yhtälö. Että voi nähdä, pitää kohdata. Että voi kuulla, pitää olla kuulevat korvat. Että voi kertoa, täytyy luottaa, että toinen kuuntelee ja yrittää ymmärtää. Että voi luottaa, pitää olla aikaa tutustua, luoda suhde.

Oikein kohdennetut ja oikea-aikaiset palvelut perustuvat huolelliseen, lapsen ja perheen kanssa yhdessä tehtyyn arviointiin. Selvitykset eivät ole byrokratiaa, vaan oleellinen osa sosiaalityötä. Arviointi ei ole vain tiedonkeruuta, vaan se on vuorovaikutusta lapsen ja vanhempien, joskus lapsen läheistenkin kanssa, jotta huolen ja hädän juurisyille voitaisiin päästä ja löytää apu. Jotta yhteiseen tilanteen arviointiin voi päästä, tarvitaan aikaa, tarvitaan luottamuksen rakentamista. Auttavasta arvioinnistakin puhutaan. Se, että lapsi voi luottaa työntekijäänsä, vie aikaa. Lapsi ja hänen hätänsä tulee sivuutetuksi, kun ei ole aikaa. Tahtoa ei lastensuojelun sosiaalityöntekijöiltä puutu. Ammattitaitoa ja vahvaa eettistä osaamista löytyy.

Jos voisin vaikuttaa, antaisin työntekijöille kohtuulliset asiakasmäärät. Mutta sen lisäksi haluaisin katsottavan hieman isompaa kuvaa. Millaisia päätöksiä yhteiskunnassa tehdään koulutukseen, työllisyyteen, asumiseen ja liikkumismahdollisuuksiin liittyen? Tarkasteluperspektiivien lyhyys ja kapeus ahdistaa ja suututtaa välillä. Vaikka joskus on katse tarkennettavakin pieniin yksityiskohtiin. Tänään avattiin hyvä joulumieli keräys. Se ei ole pieni yksityiskohta. Aivan liian moni lapsiperhe kamppailee köyhyyden kanssa. Taloudellinen tiukkuus kiristää hermot, riitaa tulee helpommin ja sitä myötä ilmapiiri perheissä kiristyy. Kenenkään ei ole hyvä olla.

Vanha viisaus sanoo, että jaettu ilo on kaksinkertainen ja jaettu suru puolittuu. Kuinka ylläpidämme ja mahdollistamme yhteisesti jaettuja kokemuksia tässä kiireessä ja tässä ajassa? Sekä kollegiaalisesti, työyhteisöissä että perheissä? Pikkulapsiperheen arki on omalta osaltani kaukana. Lapseni ovat jo isoja, mutta siitä huolimatta aina minun lapsiani. Ehkä auttamisen suunta on monessa kääntynyt jo toisinpäin, mutta yhä, voin kannustaa ja vahvistaa siipiä. Olen useamman kerran joutunut toteamaan, että lapset ovat ottaneet oppia siitä, mitä me teemme. Niin hyvässä kuin siinäkin, mitä en olisi toivonut heille välittäväni. Millainen ikkuna rakkauteen, työhön, arkeen ja juhlaan avautuu minun tai meidän kautta? Millaisen jakamisen ja välittämisen kulttuurin mallina olen? Ehkä nämä ovat ajankohtaisia ja tärkeitä kysymyksiä edelleen.