Viime vuoden marraskuussa sain suuren kunnian olla osana toteuttamassa valtiollista anteeksipyyntöä heille, jotka ovat kohdanneet kaltoinkohtelua lastensuojelussa. Tilaisuuden järjestämisessä oli mukana sekä tutkijoita, jotka olivat selvittäneet lastensuojelun kaltoinkohtelua ensimmäisen lastensuojelulain aikana, että tutkimukseen osallistuneita entisiä lastensuojelun asiakkaita.

Tutkimus lastensuojelun kaltoinkohtelusta, anteeksipyyntötilaisuus ja etenkin ihmiset, joita tuolloin kohtasin, herättivät minussa kiinnostuksen kuulla lisää. Uskon vakaasti siihen, että voimme oppia vain kuulemalla ja yrittämällä ymmärtää muita. Eniten minut pysäytti ajatus siitä, että osa ihmisistä, jotka olivat osallistuneet tutkimukseen, eivät olleet välttämättä koskaan ennen sitä kertoneet kokemastaan kenellekään.

Tämän kokemuksen vuoksi halusimme soveltaa Nuorten Foorumeista lainattua kaavaa, jossa pääasiassa on kohtaaminen ja vertaisten mukana olo. Niinpä syyskuun alussa toteutimme Oulussa menneisyysfoorumin, jossa tavoitteenamme oli samalla sekä tarjota tila kertomiselle, että itse oppia samalla siitä, mitä menneisyydessä on tehty.

Foorumissa pääsimme sukeltamaan muistoihin aina 50-luvulta 2000-luvun alkupuolille asti. Keskustelimme paljon siitä, miltä Suomi näytti eri aikoina. Kaiken ytimessä kulki kuitenkin punaisena lankana kokemus sijaishuollosta. Ja ennen kaikkea – ikävä kyllä – siitä selviytyminen hengissä.

Kun muutamaa viikkoa myöhemmin mietin, mitä jäi isoimpana mieleen, palaan joka kerta ajatukseen: näitä me tarvitsemme lisää. Eräs foorumiin osallistuneista kuvasi elämäänsä niin, että kun ei koskaan voi puhua toisille siitä, mitä on itse kokenut, kulkee aina maski kasvoillaan.

“Joku kysyi multa joskus, et ootsä lintu vai kala? Ja mä vastasin sille, että riippuu, ollaanko me vedessä vai ilmassa.”

Minun toiveenani olisi, että joku muukin näkisi näiden kokemusten suunnattoman arvon. Että saataisiin järjestettyä matalla kynnyksellä vertaisryhmiä sitä tarvitseville, joihin tullessaan ei tarvitsisi olla lintu tai kala, vaan voisi olla ihan oma itsensä. Ja kuka tietää? Noista tapaamisista saattaisi kummuta ihan oikeita, elävässä elämässä testattuja kehittämisideoita.